"Tule suoraan sisään. Tiedän sinun olevan nälissäsi. Milloin söit, poikaseni, tuoreita munia ja omenapiirakoita viimeksi, sanopa se?"
"Luultavasti te sen muistatte", vastasi Dale nauraen seuratessaan emäntää pieneen puhtaaseen keittiöön.
"Herra siunatkoon, siitähän on kuukausia!" vastasi emäntä pudistaen harmaata päätään. "Milt, sinun on lopetettava tuo villi elämä, mentävä naimisiin ja perustettava koti."
"Annatte minulle aina saman neuvon."
"Niin annankin ja vielä sinä sen teetkin, saadaanpa vain nähdä. Istuuduhan nyt siihen, niin piakkoin saat sellaista syötävää, että sylki valuu suuhusi."
"Oletteko kuullut mitään uutisia, täti?" Dale kysyi.
"Tällaisen kuolleen paikan uutiset on pian kerrottu, erittäinkin nyt, kun ei kukaan ole käynyt Snowdropissa pariin viikkoon!… Sara Jones kuoli, tuo vanha raukka. Hänelle se kyllä olikin parasta — ja muudan lehmistäni karkasi. Milt, ne tulevat hulluiksi, kun ne saavat olla vapaina metsässä. Sinun on etsittävä se ihmisten ilmoille, koska ei kukaan muu osaa. Pantteri tappoi John Dakkerin hiehon ja Lem Hardenin nopean hevosen, sinähän tunnet tuon hänen lemmittynsä, varastivat hevosvarkaat. Lem on melkein suunniltaan. Ja siitä juolahtaa mieleeni kysyä sinulta, missä sinun suuri oriisi on, jota et milloinkaan myy etkä lainaa?"
"Hevoseni ovat metsässä, täti, varmassa turvassa hevosvarkailta."
"Hyvä, sehän tuo kuulostaa joltakin. Meiltä on varastettu hieman karjaa tänä kesänä, Milt, sitä ei voida kieltää."
Siten valmistaessaan ruokaa Dalelle tuo vanha vaimo kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut tuossa pienessä kylässä Dalen viimeisen käynnin jälkeen. Dalea huvittivat hänen juorunsa ja hänen omituinen filosofiansa, ja tädin pöydän ääressä oli niin mukava istua. Hänen mielestään ei missään ollut niin hyvää voita eikä kermaa, ei sellaista kinkkua eikä munia. Sitäpaitsi oli tädillä aina varastossa omenapiirakkaa, milloin hän vain sattui tulemaankaan, ja omenapiirakatta oleminen oli yksi Dalen harvoista kieltäytymisistä hänen oleskellessaan metsissä.