Hänen tapanaan oli aina ollut käydessään Pinessä ampua riistaa ja viedä tuoretta lihaa muutamille vanhoille ystäville, jotka olivat iloiset saadessaan tarjota hänelle asuntoa. Ja vaikka hänellä nyt olikin kiire, ei hän aikonut kumminkaan poiketa totutusta tavastaan.

Vihdoin hän saapui mäntyvyöhykkeeseen, jossa nuo suuret, pahkaiset ja keltaiset puut työnsivät latvansa komeasti korkealle kasvaen erillään toisistaan. Neulaset muodostivat maalle ruskean, tuoksuvan ja joustavan maton, joka oli tasainen kuin lattia. Oravat katselivat häntä kaikkialta paeten kauemmaksi hänen lähestyessään — pienet ruskeat ja hieman juovikkaat oravat ja suuremmatkin ruosteenväriset ja nuo ihanat tummanharmaat, joilla on tuuheat valkoiset hännät ja töyhtöpäiset korvat.

Mäntyvyöhyke päättyi äkkiä avaraan, harmaaseen ja aaltoilevaan aukeaan maahan, joka muistutti suuresti ruoho-aavikkoa. Sekä lähempää että kauempaa näkyi kukkuloita ja haapaviidakoiden punakeltainen väri kimalteli aamu-auringon valossa. Dale peloitti parven villejä kalkkunoita, niitä oli siinä arviolta noin neljäkymmentä, ja niiden harmaa höyhenpuku, jossa oli valkoisia pilkkuja, ja miellyttävät solakat ruumiit ilmaisivat hänelle niiden olevan naaraita. Joukossa ei ollut ainoatakaan kukkoa. Ne alkoivat juoksennella sinne tänne ruohokossa niin että niiden päät vain vilahtelivat, ja lopulta ne katosivat kokonaan. Dale huomasi vilahdukselta väijyviä arosusia, jotka varmaankin olivat vaanineet kalkkunoita. Kun ne huomasivat hänet ja pakenivat metsään, ampui hän nopeasti likimmäistä. Hänen luotinsa sattui alas, kuten hän oli tarkoittanutkin, mutta liian alas, ja susi sai vain naamaansa maata ja männynneulasia. Siitä se säikähti niin, että se syöksyi syrjään sokeasti, törmäsi muutamaan puuhun, hyppäsi taasen jaloilleen ja pelastui lopulta metsään. Dalea huvitti tällainen. Hän taisteli kaikkia metsän ryösteleviä petoja vastaan, vaikka hän olikin oppinut huomaamaan, että pantterit ja karhut, sudet ja ketut olivat yhtä tarpeelliset luonnon suuressa järjestelmässä kuin kaikki nuo villit, rauhalliset ja kauniit eläimetkin, joita nuo pedot metsästelivät. Mutta hän piti kumminkin toisista enemmän kuin toisista ja valitti selittämätöntä julmuutta.

Hän kulki tuon laajan ruohoisen tasangon poikki ja saapui toiselle asteittaiselle alamäelle, jossa haavat ja männyt varjostivat matalaa syvännettä ja lämpimät aurinkoiset aukiot reunustivat kimaltelevaa puroa. Hän kuuli äkkiä kalkkunoiden kaakatusta, ja se oli merkki hänelle, että hän muuttaisi suuntaansa ja kiertäisi kyyrysillään erään haavikon ympäri. Muutamassa aurinkoisessa ruohoakasvavassa aukiossa oli toistakymmentä suurta kalkkunakukkoa, jotka kaikki epäilevästi katselivat häneen päin pystyssä päin ja niille ominaisin villeiltä näyttävin ilmein. Vanhoja villejä kalkkunakukkoja on äärettömän vaikea väijyä. Dale ampui kumminkin pari niistä. Toiset alkoivat juosta kuin strutsit ponnahdellen maasta ja levittäen siipensä. Tämä juokseva alku auttoi niiden raskaat ruumiit surisevaan lentoon. Ne lensivät matalalla, noin miehen korkeudella ruohosta ja katosivat metsään. Dale heitti ampumansa kalkkunat olalleen ja jatkoi matkaansa. Pian saapui hän muutamaan metsässä olevaan aukioon, josta hän voi katsella peninkulman pituisen, mäntyjä ja setrejä kasvavan rinteen yli autioon ja kimaltelevaan erämaahan, jota jatkui yhtämittaa hämärästi näkyvälle tummalle taivaanrannalle asti.

Pinen pieni kylä oli viimeisellä harvaa metsää kasvavalla penkereellä. Tummavetisen ja nopeasti virtaavan joen suuntaan viepä tie jakoi tuon puisen rakennusryhmän kahtia, josta kohosi hitaasti sinisiä savupatsaita. Auringonpaisteessa keltaiselta näyttävät maissi- ja kaurapellot ympäröivät kylää, ja viheriät kedot, joilla hevoset ja karja kävivät laitumella, jatkuivat tiheään metsänreunaan saakka. Kylän paikka näytti luonnolliselta aukeamalta, sillä ei mikään osoittanut, että siitä olisi kaadettu puita. Maisema oli ehkä liian villi näyttääkseen ihanalta, mutta se oli rauhallinen ja tyyni ja vaikutti katsojaan etäiseltä yhteiskunnalta, hyvinvoivalta ja onnelliselta, sijaitessaan siinä eristettyjen asukkaittensa rauhallisena tyyssijana. Dale pysähtyi erään sievän, pienen puurakennuksen edustalle, jonka ympärillä oli auringonkukkien reunustama pieni kasvitarha. Hänen huutoonsa vastasi muudan vanha, harmaatukkainen ja kumara vaimo, joka kumminkin oli huomattavasti reipas ilmestyessään ovelle.

"No mutta, eikö siellä olekin Milt Dale!" huudahti hän tervetuliaisiksi.

"Varmasti, rouva Cass", hän vastasi. "Olen tuonut teille kalkkunan."

"Milt, olet niin hyvä poika, ettet milloinkaan unhota leski Cassia.
Millainen kaunis kukko! Ensimmäinen, jonka näen tänä syksynä.
Mieheni Tom toi joskus kotiin samanlaisia kukkoja, ja ehkä hän vielä
ilmestyykin kotiin jolloinkin."

Hänen miehensä, Tom Cass, oli mennyt vuosia sitten metsään milloinkaan enää sieltä palaamatta. Mutta tuo vanha vaimo odotti häntä vielä eikä milloinkaan lakannut toivomasta.

"Ihmisiä on eksynyt tuonne metsään ja he ovat tulleet kumminkin takaisin", vastasi Dale nytkin, kuten usein ennenkin.