"Omituista, miten tulinkaan tänään oiustaneeksi seudun poikki Spruce Swampista", mietti Dale. Olosuhteet ja liikkeet eivät tavallisesti tuntuneet hänestä oudoilta. Sattumat muuttivat harvoin hänen menetelmiään ja tottumuksiaan. Senvuoksi tämä poikkeaminen suunnasta nähtävättä syyttä ja tuon tyttöä koskevan ilkeän suunnitelman selvillesaaminen olivat todellakin ajattelemisen arvoisia sattumuksia. Ja vielä enemmänkin, sillä Dale tunsi suonissaan virtaavan veren tavattomasti kuumenevan. Hän, jolla oli niin vähän tekemistä miesten välisissä riidoissa eikä ollenkaan vihassa, tunsi verensä kuumenevan, kun hän ajatteli tuota tuolle viattomalle tytölle ilkeästi viritettyä ansaa.
"Vanha Al ei halua kuunnella minua", mietti Dale. "Ja vaikka hän suostuisikin siihen, ei hän kumminkaan uskoisi minua. Ehkäpä ei kukaan muukaan. Mutta oli miten oli. Snake Anson ei tule saamaan tuota tyttöä haltuunsa."
Näillä viimeisillä sanoilla selvitti Dale itselleen oman suhtautumisensa asiaan, ja hänen tuumiskelemisensa loppui siihen. Otettuaan pyssynsä käteensä hän laskeutui vintiltä ja kurkisti ovesta. Yö oli muuttunut pimeämmäksi, tuulisemmaksi ja kylmemmäksi, hajonneita pilviä kiisi taivaalla, ainoastaan muutamia tähtiä näkyi, hienoa sadetta vihmoi luoteesta ja metsä tuntui olevan täynnä kumeaa hiljaista kohinaa.
"Minun on totisesti parasta pysyä täällä", hän sanoi mennen tulen luo. Hiilet hehkuivat vielä. Metsästyspukunsa taskuista kaivoi hän esille pienen suolarasian ja muutamia kuivattuja lihaviipaleita. Ne hän laski hetkeksi kuumille hiilille, kunnes ne alkoivat pihistä ja käpristyä, sitten hän kokosi ne teroitettuun tikkuun ja söi kuin ainakin nälkäinen metsästäjä, joka tyytyy vähään.
Hän istuutui muutamalle pölkylle, ojensi kätensä tulen heikkenevään lämpöön ja katseli noita muuttuvia, hehkuvia ja kullanvärisiä kekäleitä. Ulkona kiihtyi vain tuuli ja metsän humina muuttui vähitellen kovaksi kohinaksi. Dale tunsi miellyttävän lämmön hivelevän ruumistaan nukuttavasti ja kuuli myrskyn humisevan puissa milloin kuin vesiputouksen, milloin kuin peräytyvän sotajoukon ja sitten taasen hiljaa ja surullisesti. Hän oli näkevinään hiilloksessa kuvia, jotka olivat omituisia kuin unet.
Äkkiä hän nousi, kiipesi vintille, ojentautui pitkäkseen ja nukkui pian.
Kun harmaa sarastus koitti, oli hän jo poikkimaisin matkalla Pineen.
Yön kuluessa oli tuuli kääntynyt ja sade lakannut. Aukeilla paikoilla kasvavassa ruohossa oli hieman kuuraa. Kaikki oli harmaata, niin puistikot kuin metsäaukiotkin, ja syvempi, tummempi harmaa osoitti, missä metsän reuna oli. Varjot piileskelivät vielä puiden juurilla ja hiljaisuus näytti sopeutuvan niiden aavemaisiin muotoihin. Sitten kirkastui idän taivaanranta, hämärä häipyi ja uneksuva metsämaa heräsi vastanousseen auringon kauas tunkeutuviin säteihin.
Tämä oli aina Dalen yksinäisten päivien hauskin hetki, samoin kuin auringonlasku oli niiden surullisin. Se herätti hänessä vastakaikua ja hänen veressään oli jotakin, johon läheisyydessä olevalta harjulta kuuluva uroshirven karjunta vaikutti oudosti. Hänen askeleensa olivat pitkät ja äänettömät, ja niihin paikkoihin tuli tummia jälkiä, jossa hän sattui astumaan kasteen kostuttamalle ruoholle.
Dale kulki ristiin rastiin kumpujen yli päästäkseen vaikeammasta kiipeämisestä, mutta "senacat", kuten meksikolaiset lammaspaimenet noita puistoja muistuttavia niittyjä nimittävät, olivat niin pyöreät ja tasaiset kuin ne olisivat olleet ihmisten raivaamat kauniiksi vastapainoksi noille tummanviheriöiville, rosoisille ja uurteisille harjuille. Noilla aukeilla niityillä ja tiheää metsää kasvavilla harjuilla huomasi Dalen nopea katse paljon riistaa. Oksien risahtelu ja kuusten väliin katoavan varjon vilahdus, pyöreä ja musta, kömpelö esine, viidakosta kuuluva visertely ja hiipivät askeleet olivat kaikki tuttuja merkkejä Dalelle. Kun hän sattumalta äänettömästi saapui muutamaan aukioon, huomasi hän punaisen ketun vaanivan jotakin riistaa, jonka hän sitten lähestyessään tunsi peltokanaparveksi. Ne pyrähtivät lentoon koskettaen siivillään puiden oksiin, ja kettu juoksi tiehensä. Jokaisella niityllä oli villejä kalkkunoita syömässä korkean ruohon siemeniä.