"Kiljuvanko?" kysyi Bo uteliaasti.
"Niin, ja jos joskus kuulette pantterin kiljuvan, niin luulette varmasti jonkun naisen huutavan kuolemantuskissa. Puuman vaikeroiminen, kuten Roy sitä nimittää, on metsien äänistä villein. Susi ulvoo silloin kun se on suruissaan ja nälissään, mutta puuma vaikeroi kuin kuolemaisillaan oleva ihminen. Satuloikaamme hevoset ja ratsastakaamme sinne katsomaan. Ehkä Pedro onnistuu ajamaan sen puuhun. Bo, jos se sen tekee, niin uskallatteko ampua sen?"
"Varmasti", vastasi Bo suu täynnä ruokaa.
Siitä johtui, että he läksivät pitkälle, hitaalle ja jyrkälle ratsastusretkelle tiheään kuusikkoon. Helen piti matkasta sitten kun he saapuivat kukkuloille. He eivät tulleet kumminkaan milloinkaan sellaiseen paikkaan, jossa hän olisi voinut lisätä nautintoaan katselemalla kaukaa siintäviä seutuja. Dale opasti heitä ylös harjuille ja niiltä alas, ja lopulta melkein yhtä mittaa alas, kunnes alkoi näkyä harvempaa metsää kasvavia harjuja, niiden välisiä niittyjä ja auringonpaisteessa kimaltelevia jokia.
Dalen oli pakko useammasti kuin kerran kutsua Pedro tiukasti takaisin.
Koira vainusi nimittäin riistaa.
"Tässä on muudan vanha tappopaikka!" sanoi Dale pysähtyen erääseen kohtaan, jossa kuusten juurella oli vaalenneita luita. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli vielä siellä täällä.
"Minkähän elukan jäännöksiä nuo ovat?" kysyi Bo.
"Hirven tietysti. Pantteri on tappanut ja syönyt sen tuossa jolloinkin viime syksynä. Katsokaa, miten kallokin on murskaantunut. En kumminkaan voi sanoa, onko pantteri sen tehnyt."
Heleniä värisytti. Hän muisti DaIen omistaman kesyn peuran. Kuinka se olikaan kaunis, miellyttävä ja hyväilyille altis!
He ratsastivat nyt metsästä muutamalle ruohoiselle niitylle, jota kallionlohkareet ja jonkunlaiset viheriät pensaat reunustivat. Pedro rupesi haukkumaan, jota ei Helen ollut ennen kuullut sen tekevän. Sen niskakarvat nousivat pystyyn ja Dalen oli pakko komentaa sitä ankarasti pysymään taempana. Sitten laskeutui Dale satulasta.