"Minusta ei kumminkaan milloinkaan voisi tulla intiaania", selitti Helen kiihkeästi. "En voisi edes tuntea niin, kuin sanotte Bon tekevän. En voi palata takaisin kuoreeni kuten vihjaisitte. Olisiko sivistykselläni, jota Jumala paratkoon ei minulla olekaan juuri paljon, silloin mitään arvoa, ellen voisi hillitä minussa sattumalta syntyneitä alkuperäisiä vaistojani?"
"Voitte vain hillitä niitä hieman tahi ette ollenkaan, kun oikea aika koittaa", vastasi Dale. "Suojeltu elämänne ja sivistyksenne ovat tukahduttaneet luonnolliset vaistonne. Mutta ne ovat kumminkin teissä ja varmasti tulette sen täällä ollessanne vielä huomaamaankin."
"Ei! En, vaikka eläisin sata vuotta Lännessä!" vannoi Helen.
"Mutta, tyttöseni, tiedättekö, mistä oikeastaan puhutte?"
Tässä purskahti Bo iloiseen nauruun.
"Herra Dale!" huudahti Helen melkein loukkautuneena. Hän oli liikutettu. "Luulen tuntevani itseni kumminkin."
"Erehdytte. Ette tiedä ollenkaan, millainen olette. Olette sivistynyt, mutta ette tunne luontoa ettekä elämää vielä ollenkaan. Ne ovat kaikissa tapauksissa todellisuuksia. Vastatkaa nyt minulle rehellisesti. Tahdotteko?"
"Varmasti, jos vain voin. Muutamiin kysymyksiinne on hyvin vaikea vastata."
"Oletteko milloinkaan ollut kuolemaisillanne nälkään?" kysyi Dale.
"En."