Sitten illalla, kun he istuivat mukavasti nuotion ääressä, kysyi Dale vakavasti tytöiltä, mitä he ajattelivat päivällisestä takaa-ajosta. Hänen kysymyksensä johtui paljosta miettimisestä. Molemmat tytöt vaikenivat hetkeksi.
"Suurenmoistahan se oli!" kuului Bon lyhyt ja kaunopuheinen vastaus.
"Miksi?" kysyi Dale uteliaasti. "Olettehan tyttö. Olette tottunut kotiin, ihmisiin, rakkauteen, mukavuuteen, turvallisuuteen ja rauhallisuuteen."
"Ehkä se juuri senvuoksi tuntuikin niin suurenmoiselta", sanoi Bo vakavasti. "En osaa oikein selittää sitä. Pidin hevosen liikkeistä, tuulen lietsomisesta kasvoihini, pihkan hajusta, rinteistä, metsäisistä aukioista, murroista, kallioista ja kuusten tummista varjoista. Valtimoni sykkivät ja polttivat. Purin hampaani yhteen ja hermoni jännittyivät. Vaarallisissa tilanteissa oli sydämeni melkein tukehduttaa minut ja koko ajan se löi kovasti. Ihoani joskus paleli ja joskus sitä poltti, mutta tuon takaa-ajon paras nautinto oli kai minulle se, että ratsastin nopealla hevosella ohjaten ja hilliten sitä. Se oli niin vireä ja sen juoksu tuntui minusta niin mukavalta."
"Saamanne vaikutelmat tuntuvat minusta luonnollisilta, sillä kokemukseni ovat samanlaiset", sanoi Dale. "Ihmettelen teitä, sillä olette kuin tulikipinä. Entä Helen, mitä te sanotte?"
"Bo on kertonut teille tunteistaan", vastasi Helen. "En voi tehdä samoin ja olla rehellinen. Tuo, ettei Bo halunnut ampua pantteria, sitten kun olimme ajaneet sen puuhun, vapauttaa hänet. Hänen vastauksensa on kumminkin aivan fyysillinen. Muistatte kai, Dale, miten olette puhunut kaikesta ruumiillisesta. Minä sanoisin, että sisareni oli tuossa tilaisuudessa sukunsa nuori, hurja, herkkätunteinen ja kuumaverinen edustaja. Hän riemuitsi tuosta ajosta kuin intiaani. Hänen tunteensa olivat perittyjä eivätkä suinkaan kasvatuksen suomia. Bo on aina vihannut lukemista. Ratsastus soi minullekin paljon uutta. Tunteeni olivat usein samanlaiset kuin Bonkin, mutta eivät niin voimakkaat. Mutta niitä vastaan taistelivat järkeni ja tietoisuuteni. Luonteeni uusi puoli tuntui minusta omituiselta, hämmästyttävältä, voimakkaalta ja vastustamattomalta. Tuntui kuin henkilöllisyyteni toinen puoli olisi sanonut: 'Tässä nyt olen, saat ottaa minutkin nyt lukuun!' Ja sillä hetkellä ei ollut mitään hyötyä tuon uuden puolen vastustamisesta. Minä — tuo ajatteleva Helen Rayner — olin voimaton. Niin juuri! Ajattelin sellaista silloinkin, kun oksat löivät kasvoihini ja kun kuuntelin lumottuna koiran haukuntaa. Hevoseni kompastui kerran ja heitti minut satulasta. Teidän ei tarvitse näyttää ollenkaan levottomilta, sillä se kävi sievästi. Putosin pehmeälle mättäälle loukkautumatta ollenkaan. Mutta kiitäessäni ilmassa ajattelin säikähtyneenä: 'Nyt on loppuni tullut!' Kun putoo tuolla tavoin kamalasti, tapahtuu se kuin unessa. Useimmat tuon ajon kestäessä mielessäni pyörivät ajatukset johtuivat luultavasti entisistä opinnoistani ja ajatuksistani. Sen todellisuus, vaikutus ja nopeus olivat suurenmoiset. Mutta vaaran aiheuttama pelko, sääli tuota ahdistettua pantteria kohtaan, tarkoitukseton vaaraan antautuminen ja ottamani vakavan vastuunalaisuuden tyystin unhottaminen painoivat mieltäni ja vähensivät tuon hurjan hetken muuten ehkä paljasta ruumiillista iloa."
Dale kuunteli tarkkaavaisesti, ja Helenin lopetettua katseli hän tuleen ja siirteli miettiväisesti kepillään hehkuvia kekäleitä. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja vakavat, huolettomat ja sileät, mutta Helenistä näyttivät hänen silmänsä surullisilta ja ajattelevilta ilmaisten tyydyttämätöntä ikävää ja ihmettelyä. Helen oli puhunut huolellisesti ja vakavasti, koska hän oli hyvin utelias kuulemaan, mitä Dale vastaisi.
"Ymmärrän sananne", sanoi Dale sitten, "ja olen hyvin hämmästynyt voidessani sanoa sen. Olen lukenut kirjani moneenkin kertaan, mutta niistä ei ole ainoakaan puhunut minulle noin. Selitän puheenne näin: Teillä on samaa verta suonissanne kuin Bollakin, ja veri on voimakkaampi kuin järki. Muistakaa, että veri on elämää. Olisi hyväksi teillekin, jos antaisitte sen virrata, sykkiä ja polttaa, kuten Bokin tekee. Verenne on tehnyt sitä tuhat tahi kymmenentuhatta vuotta, ennenkuin esivanhempanne alkoivat sivistyä. Vaisto ei voi kylläkään olla voimakkaampi kuin järki, mutta se on kumminkin miljoonia vuosia vanhempi. Älkää taistelko vaistoanne vastaan niin kovasti. Ellei se olisi hyvä, ei Luoja olisi sitä teille milloinkaan antanutkaan. Tänään olette koettanut hillitä itseänne, onnistumatta siinä kumminkaan täydellisesti. Ette voinut unhottaa itseänne ettekä vain tuntea, kuten Bo. Ette voinut olla uskollinen todelliselle luonteellenne."
"En voi myöntää väitteitänne oikeiksi", vastasi Helen nopeasti. "Minun ei ole pakko olla intiaani ollakseni uskollinen itselleni."
"Mutta onpahan!" sanoi Dale.