"Tule pois, Pedro! Niin, tule nyt pois vain!" lisäsi hän tiukasti.
"Niin, tytöt, ajoimme sen kumminkin puuhun ja se oli hauskaa.
Ratsastakaamme nyt takaisin tuon sen tappaman poron luo ja ottakaamme
siitä palanen omiksi tarpeiksemme."
"Palaako pantteri vielä tappamansa otuksen luo?" kysyi Bo.
"Olen ajanut sellaisia pakoon näiden haaskoilta montakin kertaa peräkkäin. Panttereita on vähän näillä seuduilla, eivätkä ne saa liiaksi ruokaa. Tasapaino on kumminkin täydellinen."
Tämä viimeinen huomautus kiihoitti Helenin uteliaisuutta. Ja heidän hitaasti ratsastaessaan takaisinpäin, kertoi Dale:
"Koska olette helläsydämisiä ettekä tunne metsien elämää, mikä siellä on hyvää ja mikä pahaa, tuntui teistä hirveältä, että tuo murhanhimoimen pantteri tappoi tuon peuraraukan. Mutta te olette väärässä. Kuten jo olen sanonut teille, on pantteri aivan välttämätön villien eläinten, tahi villien peurain, jos nyt niin haluamme sanoa, terveydelle ja elämänhalulle. Kun peura luotiin tahi ilmestyi tähän maailmaan, silloin luotiin varmasti pantterikin. Ne eivät voi elää toisittaan. Susia ei voida erikoisesti sanoa peurojentappajiksi. Ne tappavat hirviäkin ja kaikkia muitakin eläimiä, joita ne vain voivat saada kiinni. Samoin tekevät kyllä pantteritkin usein. Tarkoitan kumminkin, että pantterit seuraavat peuroja kesälaitumilta talvilaitumille ja päinvastoin. Siellä, missä ei ole peuroja, ei ole panttereitakaan. Jos nyt peurat saisivat elää aivan rauhassa, lisäytyisivät ne hyvin nopeasti. Muutamien vuosien kuluttua olisi niitä satoja sellaisissakin paikoissa, joissa nyt on vain muutamia. Ja aikojen kuluessa, kun sukupolvet vaihtuvat, menettäisivät ne pelkonsa, vapautensa, nopeutensa ja voimansa, lyhyesti sanoen, tuon ikuisen valppautensa, joka on sama kuin elämänrakkaus — ne menettäisivät sen ja alkaisivat huonontua ja taudit tappaisivat ne pian sukupuuttoon. Eräänä vuonna raivosi rutto niiden keskuudessa. Se tappoi niitä joukoittain, ja luullakseni se on liiallisen lisääntymisen aiheuttama tauti. Pantterit seuraavat aina peurojen kintereillä. Niille on se synnynnäistä. Peura on jo vaistomaisesti varovainen. Varovaisuus tekee sen valppaaksi, nopeaksi, vilkkaaksi ja säikkyväksi, ja siten se kasvaa voimakkaaksi ja terveeksi muodostuakseen lopulta tuollaiseksi solakaksi peuraksi, jota te, tytöt, niin mielellänne katselette. Mutta ellei panttereita olisi olemassa, eivät peuratkaan menestyisi. Ainoastaan väkevimmät ja nopeimmat jäävät eloon. Luonnon tarkoitus on sellainen ja se pitää aina täydellisen tasapainon voimassa. Se voi kyllä olla erilainen eri vuosina, mutta suuremmassa mittakaavassa kaikkien vuosien kuluessa muuttuu se kumminkin tasaiseksi."
"Kuinka ihmeelliseksi sen kuvailettekaan!" huudahti Bo kiihkeästi. "Ah, miten iloinen olenkaan, etten ampunut tuota pantteria!"
"Sananne järkyttävät minua jollakin tavoin!" sanoi Helen miettiväisesti metsästäjälle. "Näen ja ymmärrän nyt, miten välttämätöntä sellainen on, mutta tuollainen järkyttää kumminkin tunteitani. Haluaisin melkein olla tietämätön tuollaisesta. Tuollainen luonnon voimassapitämä tasapaino on järkyttävää ja surullista."
"Mutta miksi?" kysyi Dale. "Pidätte linnuista, vaikka linnut tappavatkin kaikkein enimmän muita eläimiä."
"Älkää sanoko minulle niin älkääkä koettakokaan sitä todistaa", pyysi Helen. "Minua eivät järkytä niin paljon peuran tahi muiden eläimien elämänrakkaus eikä niiden kauhea kuolemanpelko, vaan niiden kärsiminen. En voi katsella tuskia. Voin kärsiä sellaista itse, mutta en voi katsella enkä ajatella sellaista."
"Hyvä", vastasi Dale miettiväisesti. "Masennatte minut kokonaan. Olen oleskellut hyvin kauan täällä metsissä, ja kun ihminen on yksinään, ajattelee hän paljon. En ole kumminkaan milloinkaan voinut ymmärtää tuskan tarkoitusta enkä syytä. Kaikista elämässä esiintyvistä hämmästyttävistä seikoista on sitä vaikein käsittää ja anteeksi antaa."