"Nell, aloittelijaksi kunnostauduit erinomaisesti", tervehti Bo häntä.
"Metsästyksemme onnistui erinomaisesti", sanoi Dale. "Te molemmat ratsastitte hyvin. Kunpa vain olisitte saanut nähdä pantterin laukkaavan! Se teki äärettömän pitkiä hyppyjä häntä suorana ja ollen melko hullunkurisen näköinen. Pedro sai sen melkein kiinni. Pelkäsin silloin, sillä peto olisi helposti voinut tappaa koiran. Kun se kiipesi puuhun, oli Pedro aivan sen kintereillä. Tuolla se nyt on, tuo keltainen porontappaja. Se on täysikasvuinen uros."
Sanottuaan sen otti Dale pyssynsä satulan huotrasta ja katsoi odottavasti Bohun. Mutta Bo tarkasteli juuri pantteria uteliaasti ja ihmetellen.
"Eikö se olekin kaunis?" huudahti hän. "Katsokaa, miten se sylkee!
Aivan kuin koira! Dale, se näyttää pelkäävän putoamista."
"Niin se tekeekin. Pantterit eivät ole milloinkaan varmoja tasapainostaan ollessaan puussa. En kumminkaan ole milloinkaan nähnyt sellaisen putoavan. Se tietää olevansa väärässä paikassa."
Helenin mielestä istui kumminkin pantteri puussa kuin orrella. Se oli pitkä ja pyöreä, solakka ja kastanjanruskea, sen kieli riippui suusta ja lihavat kyljet nousivat ja laskivat näyttäen, miten kovasti sitä oli ajettu takaa. Helenin huomio kiintyi enimmän sen naaman ilmeeseen, kun se katsoi koiraan. Se pelkäsi ja totesi joutuneensa suureen vaaraan. Helenistä tuntui mahdottomalta katsella sen tappamista, vaikka hän ei voinutkaan pyytää Bota, ettei tämä ampuisi. Hän tunnusti olevansa hyvin hentomielinen.
"Laskeutukaa satulasta, Bo, ja näyttäkää meille, miten hyvä olette ampumaan", sanoi Dale.
Bo käänsi hitaasti jännittyneen katseensa pantterista ja katsoi surkeasti hymyillen Daleen.
"Olenkin muuttanut mieltäni. Sanoin haluavani tappaa sen, mutta nyt en voikaan. Se eroaa niin suuresti kuvittelemastani pedosta."
Vastaukseksi hymyili Dale niin ymmärtäväisesti ja hyväksyvästi, että
Helenin sydän lämpeni häntä katsellessa. Hän näytti myöskin iloiselta.
Pistettyään pyssyn huotraan nousi hän satulaan ja huusi Pedrolle: