Vastauksen asemesta tarkasti Dale nopeasti hevosten satulavyöt ja huusi sitten noustessaan selkään koiralle:
"Etsi se käsiimme, Pedro."
Koira kiisi metsään kuin nuoli.
"Ratsastakaa nyt aivan kintereilläni!" huudahti Dale kääntäen hevosensa.
"No, annetaan mennä sitten!" karjaisi Bo hurjana ilosta ja pani hevosensa laukkaamaan.
Helen kiihoitti hevosensa heidän jälkeensä ja he kiisivät niityn kulmauksen poikki metsään. Pedro juoksi suoraan kuono korkealla ilmassa ja haukahteli silloin tällöin. Se poikkesi metsään Dalen seuratessa sen kintereillä. Helenillä oli muudan Dalen parhaimmista hevosista, mutta se vaikutti tuskin ollenkaan asiaan, koska toiset alkoivat enentää vauhtiaan. Metsä oli niin aukeata, että siellä oli hyvä ratsastaa. Bon hevonen juoksi siellä yhtä nopeasti kuin aukealla niitylläkin. Sellainen peloitti Heleniä ja hän huusi Bolle, että tämä hillitsisi hevostaan, mutta hänen huutonsa kaikuivat kuuroille korville. Bo halusi näyttää rohkeuttaan huolimatta ollenkaan olla varovainen. Äkkiä kuuluivat metsästä Dalen rohkaisevat huudot tyttöjen opastamiseksi hänen jäljilleen. Heleninkin hevoseen tarttui takaa-ajon aiheuttama kiihko. Se tavoitti hieman Bon hevosta ja hypähteli kaatuneitten puunrunkojen yli — parinkin yli samalla kertaa. Helenin mieli kiihoittui omituisesti tavalla, jonka aiheuttama jännitys oli hänelle aivan outo. Kumminkin hänen luonnollinen pelkonsa ja hänen järkensä ilmoitus tämän ratsastuksen tarpeettomasta vaarasta sekoittuivat näihin hänen riemunpuuskiinsa. Hän koetti muistaa Dalen neuvot, miten oksia ja lehviä on väistettävä ja miten polvia on koukistettava, etteivät ne kolahtelisi puihin. Hän onnistuikin siten väistämään muutamia peloittavasti lähellä olevia oksia. Hän sai kumminkin lyönnin ja sitten toisen kovemman, joka heitti hänet satulasta, mutta hän jatkoi vain ratsastusta itsepäisesti ja jatkettuaan siten pitkälti melko aukeassa metsässä löi muudan kauaksi ulottuva kuusenoksa häntä kipeästi kasvoihin. Bo onnistui väistämään tuuman verran muudatta lujaa haarukkaa, joka varmasti olisi katkaissut hänet kahtia. Sekä Pedro että Dale olivat jo näkymättömissä. Sitten Helen, kun hän huomasi alkavansa jäädä jäljelle Bostakin, tunsi, että hän mieluummin antautuu vieläkin suurempaan vaaraan kuin jättäytyy jälkeen eksyäkseen metsään. Senvuoksi hoputti hän hevostaan. Dalen huudot kuuluivat etäisyydestä. Hänestä tuntui nyt viehättävämmältä seurata toisia äänen mukaan. Tuuli ja vauhti ottivat kovasti vastaan. Ilma oli aivan täynnä pihkan tuoksua. Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti ja villin innokkaasti ja otaksui sen karkoittaneen pantterin jostakin piilosta. Se kiihoitti hänen mieltään enemmän ja lisäsi varmasti hänen hevosensakin vauhtia.
Sitten oli hänen pakko hiljentää vauhtiaan, sillä suuri murto ehkäisi hänen kulkuaan. Hän huomasi Dalen kaukana edellään kiipeämässä muudatta mäkeä ylöspäin. Metsä tuntui olevan aivan täynnä hänen kaikuvaa huutoaan. Helen ikävöi oudosti tasaisempaa maata ja entistä nopeata vauhtia. Hetken kuluttua huomasi hän Bon laskeutuvan laaksoon oikealta ja Dalenkin huudot kuuluivat nyt samalta suunnalta. Helen seurasi heitä, pääsi pois metsästä ja voi jatkaa matkaansa nopeammasti penkereittäin alenevalla rinteellä toiselle niitylle.
Kun hän saapui sinne, näki hän Bon jo olevan tuon kapean aukion toisessa päässä. Täällä ei Helenin tarvinnut kiirehtiä ratsuaan. Se korskahteli, hyppi ja läksi laukkaamaan niin nopeasti, että Helen olisi huutanut pelonsekaisesta riemusta, ellei hän olisi ollut niin hengästyksissään.
Hänen hevostaan onnisti kumminkin niin huonosti, että se joutui pehmeälle maalle, johon se upposi polviaan myöten lennättäen Helenin päänsä yli maahan. Pehmeät pajut ja märkä ruoho estivät hänen loukkautumisensa.. Hän hämmästyi huomattuaan selvinneensä siitä niin helposti. Hän hyppäsi jälleen seisoalleen ja tätä uutta Helen Rayneriä ei olisi juuri kukaan voinut tuntea. Hänen hevosensa lähestyi odottaen häntä kärsivällisesti, mutta sillä oli kumminkin kiire. Helen hyppäsi satulaan niin nopeasti kuin suinkin ja tunsi olevansa jollakin tavoin ylpeä siitä. Hän halusi kertoa Bolle sen, mutta juuri silloin katosi Bo näkyvistä metsään. Helenkin seurasi urhoollisesti viheriään pensaikkoon huolimatta oksista ja lehdistä ja onnistuikin tunkeutumaan aukeaan metsään. Bo oli jonkun matkaa edellä ratsastaen muudatta mäntyjen ja kuusten välistä harjannetta. Dalenkin sointuvat huudot kuuluivat nyt melko läheltä. Saavuttuaan vieläkin aukeammalle paikalle, jossa oli kallioitakin siellä täällä, huomasi hän Dalen seisovan muutaman männyn juurella, Pedron nojaavan etujalkojaan puunrunkoon ja korkealla oksalla kastanjanruskean, aivan Tomin näköisen pantterin.
Bon ratsu hidastutti kulkuaan ja näytti pelkäävän, mutta meni kumminkin Dalen hevosen luo. Helenin hevonen kieltäytyi kumminkin kokonaan menemästä lähemmäksi. Hänen oli hyvin vaikea hillitä sitä. Laskeuduttuaan nopeasti satulasta ja kiedottuaan suitset muutaman kannon nokkaan juoksi hän huohottaen ja peloissaan, mutta kumminkin hyvin jännittyneenä, sisarensa ja Dalen luo.