"Nell, aion lähteä sinne", sanoi Bo päättäväisesti.
"Ei mitenkään! Oletko hullu?" vastasi Helen.
"Karhu tappaa muuten Pedron."
"Mutta sehän voi tappaa sinutkin."
"Ratsasta sinä tuonnepäin ja huuda Dalea."
"Mitä sinä sitten aiot tehdä?"
"Aion ampua tuota petoa peloittaakseni sitä. Jos se lähtee jälkeeni, ei se saa minua kiinni myötämäessä. Dale on sanonut niin."
"Olet aivan mieletön!" huusi Helen nähdessään Bon tarkastelevan rinnettä ja etsivän aukeata paikkaa. Sitten veti Bo pyssyn huotrasta.
Mutta Bo ei kuullut tahi ei välittänyt. Hän kannusti vain mustangiaan, joka hurjassa menossaan lennätti ruohoa ja multaa korkealle ilmaan. Mitä Helen silloin olisi tehnyt, ei hän tiennyt, sillä hänen hevosensa läksi laukkaamaan mustangin jälkeen. Bo näytti katoavan silmänräpäyksessä metsäisen rinteen vehreyteen. Helenin ratsu kiipesi ja juoksi korskahdellen ja huohottaen pensaikkojen, haapa- ja kuusimetsikköjen läpi ja saapui lopulta muutamaan pitkittäin mäenrinteessä olevaan kapeaan aukeamaan.
Kauempaa kuuluva äkkinäinen ja pitkäaikainen ritinä säikähdytti Heleniä ja pysähdytti hevosen. Hän näki haapojen taipuvan, ja sitten hyökkäsi metsästä suuri ruskea peto kuin kissa. Se oli äärettömän suuri karhu. Helenin sydän pysähtyi ja hänen kielensä liimautui kitalakeen kiinni. Karhu kääntyi. Sen punainen suu oli avoinna ja siitä valui kuolaa, sen turkki oli pörröinen ja harmahtava, ja se murisi hirveästi. Helenin jokainen jänne jäykistyi. Hänen hevosensa nousi pystyyn hyppien sivullepäin ja pyörähti melkein ilmassa hirnuen pelosta. Hän putosi kuin kivi satulasta eikä nähnyt hevosen pakoa metsään, vaikka hän sen kuuli. Helenin silmät eivät kääntyneet pois karhusta hänen pudotessaankaan ja hän liukui maahan istuvaan asentoon selkä muudatta pensasta vasten, joka kannatti häntä. Karhu huojutti suurta päätään sinne tänne. Sittenkuin koiran haukunta alkoi kuulua lähempää, se kääntyi ja alkoi juosta vastamäkeen pois aukeamalta.