Karhun poistuessa näkyvistä loppuivat Heleninkin voimat. Pelon jäykistyttämänä ei hän ollut voinut liikkua, ei tuntea eikä ajatella. Mutta nyt vapisi koko hänen ruumiinsa hirveästi, hän oli aivan märkänä hiestä ja sairas värisyttävästä, oksennuttavasta sisäisestä kouristuksesta, vaikka hänen mielensä olikin vapautunut halvaannuttavasta pelosta. Hetki oli yhtä kauhistuttava kuin sekin, jolloin karhu oli karjaissut peloittavasta raivosta. Voimakas jäykistyttävä ja synkkä mielenliikutus tuntui saaneen hänet valtoihinsa. Hän ei voinut kohottaa kättäänkään, vaikka hänen koko ruumiinsa tuntui vapisevan. Hänen kurkkuaan kuristi ja ahdisti. Hänen sydäntään ympäröivä musertava paino keveni, ennenkuin hän voi liikuttaa jäseniään. Sitten haihtui muukin peloittava kuin painajainen muuttuen tietoisuudeksi. Millainen siunattu helpotus se olikaan! Helen katseli hurjasti ympärilleen. Karhu ja koira eivät olleet enää näkyvissä eikä hänen hevosensakaan. Hän nousi seisoalleen heikkona ja horjuen. Muistaessaan Bon virkistyi hän hieman, ja erilainen elämä ja tunteet alkoivat lämmittää hänen kylmiä jäseniään, kun hän kuunteli.
Hän kuuli rinteeltä kavioiden kapsetta ja sitten Dalen voimakkaan ja kirkkaan äänen. Hän vastasi. Aika tuntui pitkältä, ennenkuin Dale hyökkäsi metsästä ratsastaen hurjaa vauhtia ja taluttaen hänen hevostaan. Silloin tointui Helen täydellisesti, ja kun Dale saapui hänen luokseen pysähdyttäen tulisen Rangerin äkkiä, tarttui hän Dalen hellittämiin ohjiin ja nousi nopeasti satulaan, joka kumminkin tuntui erilaiselta kuin ennen. Dalen harmaiden silmien tutkiva katse herätti hänessä omituisia tunteita.
"Olette kalpea. Oletteko loukkautunut?" kysyi Dale.
"En, olin vain niin hirveästi peloissani."
"Mutta hevosennehan heitti teidät selästään."
"Heitti kyllä ja oikein komeasti."
"Mitä tapahtui?"
"Kuulimme koiran haukuntaa ja seurasimme metsän rantaa. Silloin näimme tuon hirviön, tuon harmaan karvaisen pedon ja —"
"Tiedän. Se on harmaakarhu, joka on tappanut tuon varsan, lemmikkinne.
Kiiruhtakaa nyt. Missä Bo on?"
"Pedro ahdisti karhua ja Bo luuli karhun tappavan sen. Hän ratsasti suoraan tuonne ja hevoseni seurasi, sillä en voinut sitä hillitä. Mutta me eksyimme Bosta. Karhu hyökkäsi tuolta tänne ja karjui. Hevoseni heitti minut silloin satulasta ja pakeni. Pedron haukunta suojeli minua — pelasti henkeni, luullakseni. Ah, miten hirveätä se oli? Sitten poistui karhu tuonne ja te tulitte."