"Bo seuraa koiraa!" huudahti Dale. Ja nostaen kätensä suulleen päästi hän jylisevän huudon, joka vyöryi rinteelle, palasi takaisin kallioista, heikkeni, katkesi ja lopulta vaikeni. Sitten hän odotti kuunnellen. Kaukaa rinteeltä kantautui silloin heikko ja hurja huuto, kimeä ja suloinen, synnytti omituisia kaikuja, liiteli kauemmaksi ja kuoli lopulta kuiluihin.
"Hän on sen jäljillä!" selitti Dale julmasti.
"Bolla on teidän pyssynne", sanoi Helen. "Voi, meidän on kiiruhdettava."
"Te palaatte leiriin", määräsi Dale kääntäen hevosensa.
"Enkä palaa!" vastasi Helen tiukasti.
Dale kannusti Rangeria ja kääntyi aukealle rinteelle. Helen pysytteli hänen kintereillään, kunnes päästiin metsään, josta alkoi jyrkkä polku ylöspäin. Dale hyppäsi satulasta.
"Tässä on hevosen, karhun ja koiran jälkiä", sanoi hän kumartuessaan tarkastamaan niitä. "Meidän on käveltävä tuonne laelle. Säästämme siten hevosiamme ja ehkä aikaakin."
"Onko Bo sitten ratsastanut sinne?" kysyi Helen katsoen jyrkkää mäkeä.
"On varmasti." Sanottuaan sen läksi Dale matkalle taluttaen hevostaan. Helen seurasi häntä. Kiipeäminen oli työlästä ja vaivalloista. Hän oli kyllä ohuesti puettu, mutta hän lämpeni kumminkin pian, hengästyi ja hänen sydäntään alkoi pakottaa. Kun Dale pysähtyi lepäämään, oli Helen jo aivan lopussa. Koiran säännötön haukkuminen kannusti häntä kumminkin. Mutta äkkiä lakkasi se kuulumasta. Dale sanoi koiran ja karhun nyt päässeen harjanteen toiselle puolelle ja heti kun he pääsisivät laelle, kuulisivat he äänen jälleen.
"Katsokaahan noita", sanoi hän piakkoin viitaten tuoreihin jälkiin, jotka olivat suuremmat kuin Bon mustangin. "Nuo ovat hirven jälkiä. Olemme peloittaneet suuren uroon ja se on suoraan edellämme. Katsokaa tarkasti, niin näette ehkä sen."