Helen ei ollut milloinkaan kiivennyt niin nopeasti ennen, ja kun he saapuivat laelle, oli hän aivan lopussa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin taluttaa hevostaan. Dale seurasi tämän metsäisen rinteen lakea sen läntistä päätä kohti, joka oli melkoista korkeampi. Paikoitellen oli viheriässä metsässä kallioisia aukeamia. Dale viittasi muutamalle jyrkänteelle.
Helen näki komean hirven kuvastuvan taivasta vasten. Sen selkä ja kyljet olivat vaaleanharmaat ja olkapäät ja hartiat mustat. Sen raskaat leveällä ulottuvat sarvet lisäsivät sen jaloa asentoa, kun se seisoi siinä katsellen laaksoon ja kuunnellen nähtävästi koiran haukuntaa. Kun se kuuli Dalen hevosen korskahtelun, hyppäsi se kerran kantaen sarviaan miellyttävästi ja ihmeellisesti, ja katosi puiden joukkoon.
Dale viittasi nyt jälleen muutamaan ruohottomaan paikkaan. Helen huomasi maassa suuria pyöreitä jälkiä, joissa näkyvät kynsien jäljet värisyttivät häntä. Hän tiesi ne karhun jäljiksi.
Nopea ratsastus ei voinut tulla kysymykseenkään tällä harjulla, minkä vuoksi Helen sai tilaisuuden hengähtää. Vihdoin kun he saapuivat aivan ylimmäiselle huipulle, kuuli Dale koiran haukunnan. Helenin katse kiintyi aluksi kaukaa siintävään villiin maisemaan ja vasta sitten jalkojensa juuressa lepäävälle läntiselle rinteelle. Se oli metsätön vähitellen aleneva mäki, joka loppui harvaan metsää kasvavaan pengermään ja lopulta tummanviheriään rotkoon.
"Ratsastakaa nopeasti nyt!" huudahti Dale. "Näen Bon ja haluan tavoittaa hänet."
Dale kannusti hevosensa rinnettä alas. Helen ratsasti hänen kintereillään ja vaikka hän lasketti sellaista vauhtia, että hän tunsi hiuksensa nousevan pystyyn pelosta, huomasi hän kumminkin Dalen jätättävän. Joskus liukui hänen hevosensa istuallaan muutamia metrejä, ja näiden vaarallisten hetkien kuluessa irroitti Helen jalkansa jalustimista päästäkseen ratsustaan helposti irti, jos se olisi sattunut kaatumaan. Hän antoi hevosen itsensä valita tien sillä aikaa kuin hän katsoi Daleen tahi vielä kauemmaksi nähdäkseen Bon. Vihdoin huomasi hän hänet. Kaukana alhaalla, tuolla metsäisellä penkereellä näki hän vilahdukselta harmaan mustangin ja kirkkaan välähdyksen Bon tukasta. Hänen sydämensä riemuitsi. Dale tavoittaisi pian Bon ja kiiruhtaisi tämän ja vaaran väliin. Ja silloin, vaikka Helen ei sitä silloin huomannutkaan, muuttui hänen mielensä huomattavasti. Hän ei enää pelännyt ja jokin kumma, kiihoittava ja käsittämätön tunne sai hänet valtoihinsa.
Hän antoi hevosensa juosta, ja sittenkuin se oli laukannut pehmeäpintaisen mäen juurelle, kiisi se sellaista vauhtia aukean poikki, että tuuli punasi Helenin posket ja pani hänen korvansa humisemaan. Dale katosi hänen näkyvistään, jolloin hän tunsi julmaa omituista riemua. Hän koetti innokkaasti etsiä hänen hevosensa jälkiä ja löysikin ne. Samoin löysi hän Bon mustangin, karhun ja koirankin jäljet. Hänen hevosensa tuntien ehkä riistan olevan läheisyydessä ja peläten jäävänsä yksinään, läksi joustavasti ja voimakkaasti juoksemaan hypellen pensaiden ja kantojen yli. Aukea oli näyttänyt lyhyeltä, mutta se olikin pitkä, ja Helen ratsasti tuon vähitellen laskeutuvan rinteen poikki hirmuista vauhtia. Hän ei halunnut jäädä jälkeen eikä hän välittänyt enää vaarastakaan. Jokin poltti tasaisesti hänen rinnassaan, jokin ilon aiheuttama julma ja voimakas vimma. Kun hän näki kaukana toisessa aukiossa Dalen sivuuttaneen Bon ja Bon kannustavan pientä mustangiaan kovemmin kuin milloinkaan ennen, syntyi Helenissä kiihkeä halu tavoittaa hänet, voittaa hänet tässä ihmeellisessä takaa-ajossa ja näyttää hänelle ja Dalelle, mitä Helen Raynerissä pohjimmittain piili.
Hän huomasi kumminkin edessään olevasta maanlaadusta, että hänen kunnianhimonsa tulisi olemaan lyhytikäinen, mutta tämä peninkulman pituinen nopea ratsastus oli jotakin, jonka muisto kalvistutti aina hänen poskensa ja kiihoitti hänen mieltään.
Aukio oli vain liian lyhyt. Kova vauhti vei Helenin hevosen pian metsään. Täällä sai hän ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen sen päätöntä vauhtia kaatuneiden puunrunkojen yli ja pienten mäntyjen välitse. Bo katosi näkyvistä ja Helen tunsi tarvitsevansa kaiken järkensä voidakseen olla eksymättä. Hänen oli seurattava jälkiä ja muutamissa paikoissa oli niitä hyvin vaikea huomata satulasta.
Hänen hevosensa oli sitäpaitsi tulinen ja kaiken muun lisäksi vielä kiihoittunut. Se vaati hölliä ohjaksia ja omat tiensä. Helen koetti sitäkin eksyäkseen vain jäljiltä ja kolhiutuakseen oksia ja puidenrunkoja vasten. Hän ei voinut enää kuulla koiran haukuntaa eikä Dalen huutoja. Männyt olivat pieniä, tiheässä kasvavia ja hyvin sitkeitä. Niitä oli vaikea taivuttaa. Helen haavoitti kätensä, sai kasvoihinsa naarmuja ja loukkasi polvensa. Hevosella oli tapa poiketa omalle taholleen Helenin haluaman asemesta, ja kun se syöksyi tiheihin vesakkoihin, joiden läpi oli vaikea päästä, oli kulku hyvin vaivalloista Helenille. Se oli kumminkin nyt jo aivan samantekevää hänelle, sillä raivostuttuaan kerran sieti hän jo kaikkea. Hän ei väitellyt mielessään, oliko tämä toivoton kiire ollenkaan tarpeellinen. Muudan lyönti päähänkin, joka oli melkein sokaista hänet, ei lannistanut häntä ollenkaan. Hevosta oli vaikea hillitä ja aukeilla paikoilla oli sen ohjaaminen aivan mahdotonta.