Vihdoin saapui hän toiselle rinteelle. Kun hän tuli erään jyrkänteen laidalle, kuuli hän Dalen selvät huudot kaukaa ja Bon kimeät ja riemuitsevat vastaukset niihin. Hän kuuli myöskin karhun ja koiran aiheuttaman rähäkän kuilun pohjalta.
Tässä eksyi hän jälleen Dalen ja Bon jäljiltä. Rinne näytti läpipääsemättömältä. Hän ratsasti takaisin harjannetta pitkin ja sitten vasta eteenpäin. Lopulta hän saapui paikalle, jossa kaviot olivat kaivaneet syviä jälkiä kapeihin pengermiin. Hypellessään askelmalta askelmalle kompastui Helenin hevonen. Kun hän ohjasi sitä niiden yli, oli se mennä nokalleen. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi ratsastanut suoraan mäkeä alas. Ajon hurja vauhti tuli sitä pistävämmän teräväksi Helenille, kuta pahemmiksi vastukset muuttuivat. Sitten vielä kerran koiran haukunta ja karhun murina hurjistuttivat hänen hevosensa. Se korskui kimakasti ja uhmaavasti ja nosti etujalkansa korkealle ilmaan. Sitten se liukui murtaen itselleen tien pehmeään rinteeseen tiheän vesakon läpi pannen irtonaiset kivet ja maan vyörymään edellään. Se kaatuikin muutamalle penkereelle, mutta eräs haavikko tuki sitä niin, että se pääsi jälleen jaloilleen. Taistelun äänet lakkasivat kuulumasta, mutta Dalen kovat huudot sekoittuivat pihkalta tuoksuvaan ilmaan.
Ennenkuin Helen huomasikaan, oli hän rinteen juurella muutamassa kapeassa kuilussa, joka oli täynnä kiviä ja puita. Sointuva veden kohina kantautui hänen korviinsa. Jälkiä oli kaikkialla, ja kun hän saapui ensimmäiseen aukeaan paikkaan, näki hän, mistä kohti hiekkarannalta karhu oli hypännyt veteen. Siinä se oli ahdistanut Pedroa. Tuon taistelun jäljet olivat selvästi näkyvissä. Helen näki karhun jäljet vastakkaisellakin hiekkarannalla.
Virran suuntaan ratsastaessaan paransi Helen yhä hevosensa vauhtia. Tasaisella maalla olikin ratsu mainio. Kerran se hyppäsi suoraan puronkin yli. Jokaisen hyppäyksen ja käänteen jälkeen odotti Helen saavansa nähdä Dalen ja Bon karhun kimpussa. Kuilu kapeni kapenemistaan ja virran uoma syveni. Hänen oli pakko hidastuttaa vauhtiaan voidakseen sivuuttaa puut ja kalliot. Aivan odottamatta ratsasti hän sitten pahki Daleen, Bohun ja huohottavaan Pedroon. Hänen hevosensa pysähtyi vastaten toisten hevosten kimeään hirnuntaan.
Dale katsoi hämmästyneenä ja ihaillen Heleniin.
"Kohtasitteko karhun jälleen?" hän kysyi heti.
"En. Ettekö ole ampunut sitä?" huohotti Helen taipuen hitaasti satulassaan.
"Se pakeni tuonne louhikkoon, jonne meidän on sitä melkein mahdoton seurata."
Helen liukui satulasta maahan huudahtaen helpotuksesta. Hän huomasi olevansa verinen ja likainen, hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä ja aivan likomärkänä hiestä, puhumattakaan siitä, että se oli aivan riekaleina. Jokaista lihasta poltti ja pisteli, ja kaikki luut tuntuivat olevan poikki. Mutta kaiken tuon kannatti kyllä kärsiä, kun näki Dalen läpitunkevan katseen ja Bon suunnattoman hämmästyksen.
"Nell Rayner!" huohotti Bo.