"Jos hevoseni ei vain olisi ollut niin huono kulkemaan metsässä", huohotti Helen, "en olisi menettänyt niin paljon aikaa laskeutuessani tänne tuolta vuorelta. Tavoitin teidät kumminkin."
"Tulitteko ratsastaen tuon viimeisenkin rinteen?" kysyi Dale.
"Tulinpa hyvinkin", vastasi Helen hymyillen.
"Me kävelimme sen kokonaan ja olimme onnelliset päästessämme tänne sitenkin", sanoi Dale vakavasti. "Tänne ei mielestäni voida ratsastaa millään hevosella. Se kai liukui koko matkan?"
"Niin se tekikin, mutta minä pysyin kumminkin sen selässä."
Bon epäily muuttui ihmettelyksi ja sanattomaksi ihailuksi. Ja Dalen harvinainen hymy haihdutti hänen vakavuutensa.
"Olen pahoillani. Menettelin ajattelemattomasti. Luulin teidän palaavan kotiin. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki muukin hyvin. Helen, heräsittekö tänään?"
Helen loi silmänsä maahan välittämättä häneen suunnatusta kysyvästä katseesta.
"Ehkä hieman", vastasi hän peittäen kasvonsa käsillään. Muistaessaan Dalen kysymykset ja tämän varmat sanat, ettei hän tunne elämän oikeata tarkoitusta, ja oman itsepäisen vastustuksensa, tunsi hän hieman häpeävänsä. Mutta se meni pian ohi.
"Ajo oli suurenmoinen", sanoi hän. "En tuntenut itseäni. Olitte oikeassa."