"Kuinka monessa suhteessa huomasitte minun olevan oikeassa?" kysyi Dale.
"Kaikissa muissa paitsi yhdessä, luullakseni", vastasi Helen nauraen ja väristen. "Olen melkein kuolemaisillani nälkään nyt. Olin niin vihainen Bolle, että olisin voinut kuristaa hänet. Näin tuon kauhean pedon ja tiedän nyt, millaista kuolemanpelko on. Olin eksyksissäkin pari kertaa aivan kokonaan. Muuta en muista."
Nyt voi Bokin jo puhua. "Viimeinen oli muistaakseni, että rakastut hurjasti."
"Jos Dale on oikeassa, on minun lisättävä sekin tämänpäiväisiin uusiin kokemuksiini, ennenkuin tiedän, mitä oikea elämä on", vastasi Helen kainosti.
Metsästäjä kääntyi. "Lähtekäämme", sanoi hän vakavasti.
XIII.
Ratsastettuaan useampia päiviä tuon ihmeellisen keltaisen ja purppuraisen puiston ruohoisella kamaralla ja kuunneltuaan haaveillen päivisin putouksen sointuvaa ja aina muuttuvaa kohinaa ja öisin metsästelevien susien hurjaa ja valittavaa ulvontaa ja kiivettyään huimaaviin korkeuksiin, joissa tuuli tuoksui suloisesti, menetti Helen Rayner tiedon ajankulusta ja unhotti vaaran.
Roy Beemania ei kuulunut palaavaksi. Kun Dale silloin tällöin puhui hänestä ja hänen etsinnästään, ei tytöillä ollut juuri muuta sanomista kuin valittaa vanhan enonsa sairautta. Sitten he unhottivat asian jälleen. Jokainen, joka tähän aikaan vuodesta oleskeli lyhyenkin ajan tässä paratiisissa, kiintyi siihen niin, että se muistui hänen mieleensä myöhemmin sekä nukkuessa että valvoessa.
Bo antautui kokonaan tuohon villiin elämään, hän rakasti hevosia ja ratsasteli, helli Dalen monia kesyjä hevosia, mutta erittäinkin Tomia, puumaa. Tuo suuri kissa seurasi häntä kaikkialle, leikki hänen kanssaan kieritellen ja huitoen käpälillään kuin kissa, ja se laski suuren päänsä hänen syliinsä kehräten tyytyväisesti. Bo ei pelännyt juuri mitään ja täällä villissä luonnossa haihtui loputkin hänen arkuudestaan.
Dalella oli muudan toinenkin lemmikki, kasvava musta karhunpenikka, jota sanottiin Mussiksi. Se oli sairaalloisesti mustasukkainen pikku Budille ja vihasi äärettömästi Tomia. Muuten se oli hyvin kiltti karhu, joka oli puolueettomalle Dalelle suureksi iloksi. Mutta silloin kun Dale sattui olemaan selin, karkoitti Tom Mussin aina leiristä, ja joskus Muss pysyikin poissa kauan aikaa kuljeskellen yksinään. Bon tulon jälkeen, koska hän kulutti suurimman osan ajastaan eläinten seurassa, oli nähtävästi leiri Mussinkin mielestä puoleensavetävämpi. Senvuoksi ennustikin Dale Mussin ja Tomin pian rupeavan riitelemään. Bosta ei ollut mikään niin ihanaa kuin painiskeleminen tuon mustan karhun kanssa. Muss ei ollut vielä hyvinkään suuri eikä kovin raskaskaan, ja painiessaan tuon voimakkaan ja jäntevän tytön kanssa joutui se joskus tappiolle. Sen hyväksi on mainittava, että se oli hyvin varovainen voidakseen olla loukkaamatta Bota. Se ei milloinkaan purrut eikä raapinut, vaikka se joskus antoikin Bolle äänekkäitä lyöntejä käpälillään, jolloin Bo puristi sormikoidut kätensä nyrkkiin ja hyökkäsi sen kimppuun tosissaan. Muutamana iltana ennen heidän tavallista varhaista illallistaan katselivat Dale ja Helen, miten Bo leikki karhun kanssa. Hän oli mitä hilpeimmällä tuulella, täynnä elämää ja taistelunhalua. Tom makasi pitkin pituuttaan ruohokossa ja katseli heitä kapein kiiluvin silmin.