Tuo musta mutkainen metsänlaita näytti vähitellen tulevan yhä mustemmaksi, niityn harmaa nurkkaus vaaleni hitaasti jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta, hitaasti himmenivät tähdet ja taivas kirkastui. Kuu oli nousemaisillaan jostakin päin. Tuo epäselvästi näkyvä läikkäkin rupesi vähitellen paremmin näkymään.
Puitten latvojen välistä, jotka nyt tuntuivat olevan melko lähellä, rupesi hopeanvärinen kuu heikosti näkymään. Se tummeni, katosi, loisti jälleen kiiveten, kunnes sen kaunis sirppi kohosi puun latvoihin, irtautui niistä salaperäisesti ja muuttui kirkkaaksi ja kylmäksi. Sitä mukaa kuin niityn itäinen laita tummenemistaan tummeni, vaaleni niitty ja vastakkaisen puolen laidasta voitiin jo erottaa yksityisiä puitakin.
"Voi katsokaa nyt!" huudahti Bo hiljaa ja pelokkaasti viitatessaan.
"Älkää puhuko niin kovasti", kuiskasi Dale.
"Mutta minä näen jotakin."
"Hss!" komensi Dale.
Katsoessaan sinnepäin, jonne Bo viittasi, ei Helen voinut nähdä muuta kuin kuun valaiseman maankamaran, joka pyöristyi läheisyydessä pieneksi kukkulaksi.
"Olkaa nyt hiljaa", kuiskasi Dale. "Ryömin tuonne voidakseni katsella paikkaa toiseltakin suunnalta. Palaan heti."
Hän peräytyi äänettömästi ja katosi. Kun hän oli poistunut, tunsi Helen sydämensä sykkivän nopeammasti ja ihonsa polttavan.
"No voi sinua! Nell, katsohan toki!" kuiskasi Bo peloissaan. "Näin varmasti jotakin."