"Teidän on ryömittävä", kuiskasi hän.
Kuinka omituiselta ja lumoavalta se tuntuikaan Helenistä, vaikka se olikin vaivalloista. Maassa oli risuja ja kuivuneita oksia, joiden yli oli varovaisesti ryömittävä, ja koska oli heittäydyttävä vatsalleenkin tarpeen vaatiessa, oli hänen pakko ponnistaa suunnattomasti voimiaan päästäkseen eteenpäin tuuma tuumalta. Dale kiemurteli eteenpäin kuin suuri käärme.
Metsä tuli vähitellen valoisammaksi. He lähestyivät nyt niityn päätä. Helen näkikin jo palasen aukiosta, jonka takana oli tummaa kuusimetsää. Iltarusko leimusi tahi tanssi kuin himmeät revontulet ja sammui sitten kokonaan. Dale ryömi kauemmaksi pysähtyen vihdoin niityn päässä kasvavan parin puun väliin.
"Tulkaa tänne viereeni", hän kuiskasi.
Helen jatkoi ryömimistään ja pian oli Bo hänen vieressään. Hän huohotti, kasvot olivat aivan kalpeat ja silmät loistivat niin suurina, että ne voitiin helposti nähdä haihtuvassa valossa.
"Kuu alkaa nousta. Saavuimme juuri parhaaseen aikaan. Vanha karhu ei ole siellä vielä, mutta minä näen arosusia. Katsokaa." Dale viittasi aukean niityn pään poikki muutamaan epäselvästi näkyvään kohtaan, joka oli lyhyen matkan päässä metsänlaidasta.
"Tuolla on hevosenraato", kuiskasi hän. "Ja jos katsotte tarkemmin, voitte huomata arosudetkin. Ne ovat harmaita ja ne liikkuvat. Ettekö voi kuulla niiden läähätystä?"
Helenin jännittyneet korvat, jotka olivat täynnä kuviteltuja ääniä, erottivat kumminkin pian hiljaisia napsahduksia ja murinaa. Bo puristi hänen käsivarttaan.
"Kuulen ne. Ne tappelevat. Voi sentään!" huohotti hän huokaisten syvään kuvaamattomasta jännityksestä.
"Olkaa hiljaa nyt, katselkaa ja kuunnelkaa!" sanoi Dale.