"Eräällä niityllä osuin pahki muutamaan hevoseeni — nilkuttavaan kimoon, jota ette ole nähneet. Tuo vanha harmaakarhu, jota me silloin ajoimme takaa oli tappanut sen. Hevonen ei ollut ollut vielä kuolleena tuntiakaan. Siitä juoksi vielä verta eikä siihen muutenkaan oltu juuri koskettukaan. Karhu kuuli tuloni tahi näki minut ja pakeni metsään. Mutta se palaa kyllä illalla takaisin. Menen sinne sitä vahtimaan ja ammun sen nyt. Mielestäni olisi teidän tultava mukaani, sillä en haluaisi jättää teitä tänne yksiksenne yöksi."
"Otatteko Tominkin sinne?" kysyi Bo.
"En, sillä karhu voi vainuta sen. Eikä Tom sitäpaitsi ole mikään luotettava karhujen ahdistaja. Jätän Pedronkin kotiin."
Kun he olivat syöneet nopeasti illallisen ja Dale oli hakenut hevoset leiriin, oli aurinko laskenut ja laakso alkoi hämärtyä vuorten huippujen loistaessa vielä kirkkaina.
Tie, jota Dale seurasi rinteen laelle, kiemurteli sinne tänne ja heiltä meni melkein tunti sen kulkemiseen. Senvuoksi olikin heidän laelle päästyään ja saavuttuaan metsään jo aivan hämärä. Aaltoilevaa puistoa jatkui niin pitkälti kuin Helen voi nähdä. Sitä reunustavassa metsässä oli siellä täällä pitkiä niemekkeitä, ja niityllä oli eristettyjä metsikköjä kuin saaria.
Noin kymmenentuhannen jalan korkeudessa oli tämä kirkas ja kylmä yö suurenmoinen ja ilmastollisessa suhteessa harvinainen. Seudut näyttivät aivan sellaisilta kuin savustetun lasin läpi katsellessa. Kaikki esineet olivat selvästi näkyvissä, kaukaisetkin, ja näyttivät suurennetuilta. Lännessä, missä auringonlaskun kajastus ei ollut vielä haihtunut tummalta, koloiselta ja kuusien latvojen katkomalta taivaanrannalta, oli sellainen läpinäkyvä kultainen viiva, joka sulautui taivaan tähtikirkkaaseen sineen, ettei Helen voinut muuta kuin katsoa ihmetellen ja ihaillen.
Dale kannusti hevosensa juoksuun ja tyttöjen vireät ratsut seurasivat sitä. Maa oli kuoppaista tiheässä kasvavien ruohomättäiden vuoksi, mutta hevoset eivät kumminkaan kompastelleet. Niiden liikkeet ja korskahtelut ilmaisivat niiden kiihtymystä. Dale opasti heitä monien metsikköjen ympäri pitkään ruohoa kasvavaan notkoon ja sitten suoraan länteen päin muutaman aukion poikki, metsää kohti, joka kuvastui selvästi öistä taivasta vasten. Hevoset kulkivat nopeasti ja tuuli puhalsi jääkylmästi. Helen voi juuri hengittää ja hän huohotti niin kuin hän juuri olisi päässyt korkean kukkulan laelle. Tähdet alkoivat tuikkia sinisellä taivaalla ja kajastus vaaleni hieman, mutta hämärää kumminkin jatkui. Aukio näytti leveältä, mutta olikin todellisuudessa kapea. Kun he saapuivat harvaan metsikköön, jota jatkui rinteelle, kunnes vastassa oli tiheämpi ja eristetympi metsäsaareke, laskeutui Dale satulasta ja sitoi hevosensa puuhun kiinni. Kun tytöt olivat laskeutuneet, teki hän samoin heidänkin hevosilleen.
"Pysytelkää aivan kintereilläni ja kävelkää niin hiljaa kuin suinkin", kuiskasi hän. Kuinka pitkältä ja tummalta hän näyttikään pimenevässä valossa! Heleniä huumasi nytkin, kuten usein viimeaikoina, tuon miehen omituinen käskevä voima. Kävellen pehmeästi ja aivan äänettömästi pujahti Dale tuohon säännöttömään metsikköön, jossa näytti olevan kapeita syrjäteitä ja niemekkeitä. Sitten saapui hän äkkiä tiheää metsää kasvavalle rinteen laelle, jossa oli pimeä kuin säkissä. Mutta seuratessaan häntä rupesi Helen erottamaan puita, ohuita surkastuneita kuusia, joista muutamat olivat kuivuneita. Rinne oli pehmeä ja joustava, ja sitä oli helppo kiivetä melutta. Dale kulki niin varovaisesti, ettei Helen voinut kuulla hänen askeleitaan, ja pimeys oli usein niin synkkä, ettei hän voinut Dalea nähdäkään. Silloin kulki kylmiä väreitä hänen selkäänsä pitkin. Bo piti kiinni Helenista vaikeuttaen siten hänen kulkuaan ja saattaen Bon rohkeuden näyttämään vähemmän kehumista ansaitsevalta. Vihdoin päästiin tasaiselle maalle. Helen näki edessään vaaleanharmaan taustan, jossa oli mustia viiruja. Toinen silmäys ilmaisi hänelle kumminkin, että ne olivat aukeata niittyä vasten näkyviä puunrunkoja.
Dale pysähtyi ja kosketti Heleniin, joka myöskin seisahtui jännittyneenä. Dale kuunteli. Tuntui ihmeelliseltä katsella häntä, kun hän seisoi siinä kumartunein päin hiljaa ja liikkumatonna kuin puunrunko.
"Se ei ole vielä tullut", kuiskasi Dale hiipien eteenpäin hitaasti. Helen ja Bo töksähtelivät pahki ohuihin kuivuneihin oksiin, joita ei voitu huomata ja jotka risahtelivat. Sitten Dale polvistui näyttäen painuvan maahan.