Helen ymmärsi Dalen huudahduksen ilmaiseman helpotuksen ja varmuuden ja käsitti samalla jotakin siitä, millaiselta tilanne oli tuntunut metsästäjästä.
Sitten hänen vaaniva ja valpas katseensa kiintyi erääseen metsästä ilmestyvään himmeästi näkyvään harmaaseen varjoon. Se liikkui, mutta ei suinkaan tuo suuri esine voinut olla mikään karhu. Nyt se tuli varjosta kirkkaaseen kuunvaloon. Helenin sydän jyskytti, sillä tulija oli sittenkin äärettömän suuri harmaakarhu, joka kävellä kyhnysteli hevosenraatoa kohti. Helen tarttui vaistomaisesti Dalen käsivarteen, joka tuntui raudankovalta sen värähtelevästä pinnasta huolimatta. Kosketus huojensi hänen keuhkojensa painoa ja selvitti hänen kurkkuaan. Hänen pelkonsa katosi kokonaan ja hän tunsi vain ääretöntä jännitystä. Bon syvät henkäykset ja hänen ruumiinsa kova vapiseminen ilmaisivat, että hänkin oli huomannut karhun.
Peto näytti kuunvalossa hirmuisen suurelta, ja tämä villi niitty tummine metsäisine laitoineen muodosti sille sopivan kehyksen. Helenin joustava mieli, joka oli niin herkkä mielenliikutuksille, kummasteli vielä tämän tilanteen ihmeellisyyttä ja tarkoitusta. Hän toivoi karhun kuolemaa, vaikka hän samalla säälikin sitä.
Karhun kulku oli huojuvaa, heiluvaa ja hidasta, ja kului kotvanen, ennenkuin se saapui haaskan luo. Kun se vihdoin tuli sen viereen, kiersi se sen nuuskien sitä äänekkäästi ja lopulta muristen. Se oli nähtävästi huomannut, että haaskalla oli käynyt kuokkavieraita. Karhu voitiin kyllä nähdä kokonaan, mutta ainoastaan sen ääriviivat ja väri. Se oli noin parinsadan metrin päässä katsojista. Sitten näytti siltä kuin se olisi alkanut vetää raatoa johonkin, ja todellakin kiskoi se sitä poispäin hyvin hitaasti, mutta kumminkin varmasti.
"Katsokaahan sitä!" kuiskasi Dale. "Eikö se olekin voimakas? Mutta minä pysähdytän sen varmasti."
Karhu pysähtyi kumminkin omasta halustaan juuri metsän varjon laitaan. Siten se laskeutui kyyrysilleen saaliinsa viereen alkaen sitä jyrsiä ja repiä.
"Jess oli mainio hevonen", mumisi Dale julmasti. "Liian hyvä tuollaisen harmaakarhu-ryökäleen syötäväksi."
Sitten nousi metsästäjä tyynesti polviasentoon pyssy ojennettuna ja katseli viereisen puun alempia oksia.
"Tytöt, on mahdotonta edeltäpäin sanoa, mitä tuollainen harmaakarhu voi tehdä. Jos huudan, on teidän kiivettävä tuohon puuhun ja nopeasti."
Sanottuaan sen ojensi hän pyssynsä nojaten vasemman kyynärpäänsä polveensa. Piipun pää, joka ei ollut varjossa, kiilsi kirkkaasti kuun valossa. Mies ja ase vakautuivat liikkumattomiksi kuin kivi. Helen pidätti hengitystään. Mutta Dale hellitti otteensa ja laski pyssyn alas. "En voi nähdä jyvää selvästi", kuiskasi hän pudistaen päätään. "Muistakaa nyt, että kiipeätte puuhun, jos huudan."