Jälleen hän tähtäsi ja jäykistyi hitaasti liikkumattomaksi. Helen ei voinut kääntää lumottuja silmiään hänestä. Dale oli tuossa polviasennossa avopäin, ja ollen varjossa voi Helen selvästi nähdä hänen säännöllisen sivukuvansa, ankaran ja kylmän.
Tulen leimahdus ja kova pamahdus säikähdyttivät häntä. Sitten hän kuuli luodin sattuvan. Muutettuaan katsettaan huomasi hän karhun kallistuvan suonenvedontapaisesti kohottaen takajalkojaan. Kuului äänekkäitä napsahduksia, kun se haukkoi ilmaa raivoissaan. Mutta muuta ääntä ei kuulunut. Sitten paukahti Dalen suuri pyssy jälleen. Helen kuuli taasen sattuvan luodin omituisen läjähdyksen. Karhu kaatui jymähtäen kuin kuolettavan iskun vaikutuksesta. Mutta yhtä nopeasti oli se taas jaloillaan ja alkoi pyöriä paikoillaan karjuen käheästi ja hurjasti tuskasta ja raivosta. Sen liikkeet veivät sen nopeasti kuunvalosta puiden varjoon, jonne se katosi. Siellä muuttui murina hampaiden kiristelyksi. Pensaat ritisivät ja oksat katkeilivat, kun se pakeni metsään.
"Se on varmasti hurjana raivosta", sanoi Dale nousten seisoalleen, "ja vaikeasti haavoittunutkin. En halua kumminkaan seurata sitä tänä yönä."
Tytötkin nousivat, ja Helen huomasi jalkojensa vapisevan ja tunsi olevansa viluissaan.
"Eikö se ollutkin ihmeellistä?" huudahti Bo.
"Oletteko peloissanne, koska hampaanne kalisevat?" kysyi Dale.
"Minulla on vilu."
"Nyt onkin melko kylmä. Nyt kun tuo loppui, tunnette sen. Nell, luullakseni teitäkin vilustaa?"
Helen nyökäytti päätään. Häntä vilusti todellakin enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta se ei estänyt verta virtaamasta omituisen lämpimästi hänen suonissaan eikä sydäntä sykkimästä nopeammasti, minkä syytä hän ei ruvennut ottamaan selville.
"Kiiruhtakaamme", sanoi Dale poistuen edellä metsästä ja kiertäen sen nokan rinteelle. Laskeuduttuaan tasangolle tunkeutuivat he harvan metsän läpi sinne, johon he olivat jättäneet hevosensa.