"Luullakseni en ole ollenkaan vahingoittunut", huohotti hän.
"Lensitte todellakin komeasti. Kauniimpaa putoamista en ole milloinkaan nähnyt. Rangerille sattuu tuollaista kumminkin harvoin. Ratsastimme liian nopeasti. Mutta se oli hauskaa, eikö ollutkin?"
Mutta tähän vastasi Bo. "Oh, suurenmoista! Olin kumminkin hieman peloissani."
Dale piti vieläkin Helenin kättä omassaan. Helen irroitti sen katsoessaan häneen. Tämä hetki ilmaisi hänelle sen, mikä päiväkausia oli ollut suloista epävarmuutta, houkuttelevan läheistä ja omituista, mutta kumminkin hämmentävää. Tämä tapaus muodosti tämän hurjan ja ihmeellisen ratsastuksen nopean lopun. Mutta sen vaikutus, sen vereen tunkeutunut tieto ei milloinkaan muuttuisi. Ja siihen oli aivan erottamattomasti yhtynyt tämä metsien mies.
XIV.
Seuraavana aamuna heräsi Helen huutoon, jonka hän luuli kuulleensa unissaan. Hän nousi säpsähtäen istualleen. Auringonnousu kultasi ja punasi juuri harjanteitten mutkaista kuusilaitaa. Bo oli polvillaan ja palmikoitsi tukkaansa samalla kun hän koetti tirkistää ulos.
Ja kimakan huudon synnyttämä kaiku kiersi takaisin kallioista. Tytöt tunsivat Dalen äänen.
"Nell, Nell, herää jo!" huusi Bo hurjasti. "Tänne on tullut vieraita, hevosia ja miehiä!"
Helen nousi polvilleen ja tirkisti Bon olan yli. Dale, seisoen suorana ja varuillaan nuotion vieressä, heilutti hattuaan. Puiston tuonnimmaisesta metsättömästä päästä lähestyi lauma kuorma-aaseja, joita ratsastavat miehet ajoivat. Ensimmäisten miesten joukosta tunsi Helen Roy Beemanin.
"Tuo ensimmäinen on Roy!" hän huudahti. "En unhota milloinkaan hänen ratsastustapaansa. Bo, tämä kai tarkoittaa eno Alin tuloa."