"Varmasti. Saamme kiittää onneamme. Täällä olemme saaneet olla turvassa ja terveinä puhumattakaan ihanasta olostamme täällä. Katsohan noita paimenia. Katsohan nyt toki! Kyllä tämä sentään on suurenmoista!" lörpötteli Bo.
Dale kääntyi ja huomasi tyttöjen katsovan ulos. "Teidän on jo aika nousta!" huudahti hän. "Enonne on saapunut."
Vetäydyttyään jälleen majaan istui Helen hetkisen aivan liikkumatonna, sillä Dalen äänen omituinen sävy järkytti häntä. Hän kuvitteli ymmärtävänsä, että Dale oli pahoillaan tuon ratsujoukon tulosta ja sen aikomuksesta — viedä hänet täältä Pinessä olevalle maatilalle. Helenin sydän alkoi heti sykkiä nopeammin, mutta niin kumeasti kuin rinta olisi koettanut hiljentää sen ääntä.
"Kiiruhtakaa nyt, tytöt!" huusi Dale.
Bo oli jo polvillaan pienen puron rannalla olevalla litteällä kivellä pärskyttäen vettä ympärilleen kiireissään. Helenin kädet vapisivat niin, että hän tuskin voi nauhoittaa kenkiään ja kammata tukkaansa, ja hän viipyikin pukeutumisessaan paljon kauemmin kuin Bo. Kun hän tuli näkyviin, puristi muudan lyhyt tanakka mies, jolla oli karkeat vaatteet ja raskaat kengät, juuri Bon käsiä.
"Kas vain, olet aivan Raynerien näköinen", kuuli Helen hänen sanovan.
"Muistan isäsi, joka oli hyvin komea mies."
Heidän vieressään seisoivat Dale ja Roy, ja kauempana oli ryhmä hevosia ja miehiä.
"Eno, tuolta tulee Nell", sanoi Bo hiljaa.
"Niinkö?" Vanha karjankasvattaja hengitti syvään kääntyessään.
Helen kiiruhti. Hän ei ollut luullut voivansa muistaa enoaan, mutta silmäys vain noihin ruskeihin iloisiin kasvoihin ja noihin sinisiin, loistaviin, mutta kumminkin surullisiin silmiin herätti hänen muistonsa ja hän tunsi enonsa, samalla kun äitikin muistui omituisesti hänen mieleensä.