"Milt ei ole ennen milloinkaan ymmärtänyt, mitä yksinään olo merkitsee, mutta kyllä hän sen nyt käsittää", sanoi hän kuin ääneen ajatellen.
Ranger lähti kävelemään omasta halustaan ja poistuen pengermältä painautui se kuusikkoon. Paratiisi häipyi Helenin näkyvistä. Tuntikausia ratsasti hän sitten varjoista ja tuoksuvaa polkua eteenpäin ihaillen värien ja luonnon kauneutta ja kuunnellen virtaavan veden kohinaa ja lorinaa, mutta koko ajan muistellen kumminkin tuota suloista ja kohtalokasta toteamista, joka oli lumonnut hänet, tuota, että metsästäjä, tuo metsien omituinen mies, joka oli niin perillä luonnosta ja niin vieras kaikille mielenliikutuksille, joka oli niin yksinäinen, vaatimaton ja voimakas kuin luonnonvoimat, jotka olivat kasvattaneet hänet, oli rakastunut häneen tietämättä sitä.
XV.
Dale seisoi käsivarsi kohotettuna ja katsoi, miten Helen ratsasti pengermällä ja katosi metsään. Näytti kuin kuusikkomäki olisi niellyt hänet. Hän oli mennyt. Dale laski hitaasti kätensä liikkein, jotka ilmaisivat omituista lopullisuutta ja kaunopuheista toivottomuutta, joista hän oli aivan tietämätön.
Hän meni niitylle ja sitten asuntoonsa syventyen metsästäjän moniin tehtäviin. Mutta niitty ei tuntunut enää samalta kuin ennen, ei hänen kotinsa eikä työkään.
"Tällainen on kai luonnollista", puheli hän itsekseen alistuvasti, "mutta hyvin outoa minulle. Sellaista siitä seuraa, kun saa ystäviä. Nell ja Bo ovat nyt tämän erotuksen syynä, jollaista en milloinkaan ennen ole huomannut."
Hän totesi, että tuon erotuksen olivat muodostaneet vastuunalaisuuden tunne, tyttöjen toveruuden aiheuttama viehätys ja vilkkaus, ja lopulta ystävyys. Mutta hän luuli tuon tunteen haihtuvan pian nyt, kun sen aiheuttajat olivat poistuneet.
Ennenkuin hän oli työskennellyt tuntiakaan leirissään, totesi hän muutoksen tapahtuneen, mutta se ei ollut kumminkaan sellainen kuin hän oli luullut. Hänen ajatuksensa olivat aina olleet työssä kiinni, millaista se sitten lienee ollutkaan, mutta nyt hän työskenteli ajatusten harhaillessa omituisesti muualla.
Pieni karhunpenikka vinkui hänen kintereillään, kesy peura tuntui katselevan häntä miettiväisesti ja kysyvästi, ja suuri puuma harhaili sinne tänne kuin etsien jotakin.
"Kaipaatte kaikki luullakseni heitä", sanoi Dale. "He ovat kumminkin nyt poistuneet ja teidän on tyydyttävä minuun."