Jonkunlainen epämääräinen kyllästymisen tunne lemmikkeihinsä hämmästytti häntä. Äkkiä hän tuskastui itseensä ja hämmästyi — mielialoja, jotka olivat hänelle kokonaan tuntemattomia. Useita kertoja, kun hän oli vaipunut mietteihinsä vanhaan tapaansa, huomasi hän etsivänsä katseellaan Heleniä ja Bota. Ja jokainen kerta oli järkytys voimakkaampi. He olivat menneet, mutta heidän jättämänsä tunnelma ei haihtunut. Sitten kuin hän oli lopettanut askareensa, meni hän hajoittamaan majaa, jossa tytöt olivat asuneet. Kuusenoksat olivat kuivuneet ruskeiksi ja varisivat, tuuli oli kallistanut katon ja seinät nojautuivat sisäänpäin. Koska tuota pientä asuntoa ei enää tarvittu, oli kai parasta, että hän hajoitti sen. Dale ei tiennyt, että hänen katseensa oli tiedottomasti usein suuntautunut sinnepäin. Senvuoksi hän menikin sinne aikoen hävittää sen.
Ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Roy oli rakentanut tuon majan, meni hän nyt sinne sisälle! Mikään ei ollut varmempaa kuin se, että hän tunsi outoa mielenliikutusta, jota hän ei ollenkaan käsittänyt. Huopapeitteet olivat levällään kuusen oksilla epäjärjestyksessä ja kiiruhtavien käsien syrjään heittäminä, mutta kumminkin säilyttäen vielä jotakin pyöreistä laskoksista, joissa nuo solakat vartalot olivat levänneet. Mutta harso, jota Bo oli usein käyttänyt, paitsi neulastyynyä, ja punainen nauha, jota Helen oli käyttänyt tukassaan, riippui muutamasta oksasta. Nuo esineet olivat ainoat, jotka tytöt olivat unhottaneet. Dale katseli niitä tarkkaavaisesti, sitten huopapeitteitä ja lopuksi tuon pienen tuoksuvan majan muitakin erikoiskohtia ja poistui sieltä sellainen kummallinen tunne mielessään, ettei hän voi hävittää majaa, jossa Helen ja Bo olivat asuneet niin kauan.
Sitten hän tarttui innokkaasti pyssyynsä ja läksi metsästämään. Hänen lihavarastonsa talveksi oli vielä kokoamatta. Ponnistukset sopivat hänen tunnelmaansa, hän kiipesi kauaksi ja sivuutti monta varuillaan olematonta peuraa voidakseen olla murhaamatta ja kaatoi lopulta muutaman, joka läksi hurjasti pakoon. Ammuttuaan sen ryhtyi hän tuohon Herkulekselle sopivaan työhön: kantamaan koko tuota suurta ruhoa kokonaisena kotiin. Ollen siten kuormitettu horjui hän puiden alla hikoillen äärettömästi ja ollen usein aivan tukehtumaisillaan ja nääntymäisillään ponnistuksiin, kunnes hän vihdoin saapui kotiinsa. Siellä hän heitti peuran hartioiltaan maahan ja kumartui katsomaan sitä rinnan noustessa ja laskeutuessa vielä kovasti. Mutta ei sen väijyminen eikä mestarillinen laukaus, ei sellaisen painon kotiin kantaminen, jossa olisi ollut työtä kahdellekin miehelle, eikä tuon kauniin saaliin katseleminen tuottanut Dalelle sellaista iloa kuin ennen.
"Olen hieman hajamielinen", mumisi hän kuivatessaan hikeä kuumilta kasvoiltaan. "Tahi ehkä hieman pyörällä päästäni, kuten sanoin Alinkin olevan. Mutta kyllä se haihtuu."
Mutta mikä häntä sitten lieneekään vaivannut, se ei haihtunut. Kuten ennenkin päivän kestäneen metsästyksen jälkeen istuutui hän nuotion ääreen katselemaan, miten auringonlaskun kultainen hohde muuttui jyrkänteillä. Vanhasta tottumuksesta silitteli hän kesyn puumansa karvaista päätä ja tarkasteli, miten kulta muuttui punaiseksi ja sitten tummeni, kunnes hämärä kietoi seudun vaippaansa kuin huopapeite. Hän kuunteli, kuten ennenkin, putouksen unista ja nukuttavaa kohinaa ja huomasi, että vanha tuttu kauneus, villeys, hiljaisuus ja yksinäisyys olivat samat kuin ennenkin, mutta vanha tyytyväisyys tuntui omituisesti haihtuneen.
Suruissaan totesi hän silloin, että hän kaipasi tyttöjen hauskaa seuraa. Hitaissa muisteloissaan ei hän erottanut Heleniä Bosta. Kun hän meni vuoteelleen, ei hän nukkunutkaan heti, vaikka aina ennen jo muutamien hetkien kuluttua, kun hiljaisuus tuli syvemmäksi ja tuuli humisi puissa, hän oli vaipunut uneen. Tämä yö oli kumminkin erilainen. Vaikka hän oli väsynyt, ei hän kumminkaan saanut unta. Salot, vuoret, niityt ja leiri tuntuivat menettäneen jotakin. Pimeyskin tuntui autiolta. Ja kun hän vihdoin nukkui, kiusasivat levottomat unet häntä.
Hän nousi silloin, kun päivä rupesi kirkkaasti sarastamaan, ja ryhtyi töihinsä notkeasti kuin ainakin hirvien metsästäjä.
Tämän vaivalloisen päivän illalla, joka oli ollut aivan täynnä vanhaa jännitystä, työtä ja vaaroja ja uusia huomioita, oli hänen pakko tunnustaa, ettei metsästys enää tyydyttänyt häntä.
Ollessaan vuorilla tänään, kun tuuli puhalsi tuimasti häntä kasvoihin ja heilutteli alempana olevia autioita kuusikoita, oli hän monta kertaa huomannut katselevansa jonnekin näkemättä mitään, pysähtyvänsä tarpeettomasti ja haaveilevansa enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään.
Kerran, kun komea hirvi oli ilmestynyt muutamalle kallioiselle harjulle, hirnunut uhmaavasti näkymättömille kilpailijoille ja muodostanut pilkan, jonka olisi pitänyt panna jokaisen metsästäjän suonet sykkimään, ei Dale ollut kohottanutkaan pyssyään. Hän oli silloin juuri ollut kuulevinaan Helenin sanovan: "Milt Dale, ette ole mikään intiaani. Antautumalla kokonaan villiin metsästäjän elämään menettelette itsekkäästi. Sellainen ei ole oikein. Rakastatte tätä yksinäistä elämää, mutta sellainen ei ole työtä. Työtä, jota ei tehdä muiden hyväksi, ei voida sanoa oikean miehen työksi."