Siitä hetkestä alkaen rupesi hänen omatuntonsa soimaamaan häntä. Ei sillä, mitä hän rakasti, vaan sillä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, oli jotakin merkitystä maailmassa hyvästi täytettyyn velvollisuuteen nähden. Vanha Al Auchincloss oli ollut oikeassa. Dale kulutti vain voimansa ja järkensä turhaan sen sijaan että hän olisi käyttänyt niitä Lännen kehittämiseksi. Hän oli nyt saavuttanut kypsyytensä. Jos hän tiedoillaan luonnonlaeista olikin oppinut ymmärtämään ihmisten taistelun olemassaolostaan, paikoista ja omistusoikeudestaan, ja senvuoksi ruvennut halveksimaan heitä, ei hänen silti tarvinnut pysytellä erillään heistä ja työstä, joka oli tarpeen tässä käsittämättömässä maailmassa.

Dale ei vihannut työtä, vaikka hän rakastikin vapautta. Oleskeleminen yksinään luonnonhelmassa luonnonvoimien parissa, työskenteleminen, haaveileminen, laiskoitteleminen, kiipeileminen ja nukkuminen, velvollisuuksista, suruista, kahleista ja ihmisten mitättömistä riemuista välittämättä, olivat aina olleet hänen ihanteitaan. Paimenet, vartijat, lampaiden kaitsijat ja maanviljelijät kulkivat paikasta paikkaan ja työstä työhön saamastaan pienestä palkasta. Tuollaisessa elämässä ei ollut milloinkaan mitään kaunista ja merkityksellistä heille. Hän oli poikasena tehnyt kaikenlaista työtä maatiloilla, ja kaikessa tuossa turhanpäiväisessä voimien kulutuksessa oli hänestä halkojen sahaaminen tuntunut mieluisimmalta. Kerran oli hän lopettanut työnsä karjan merkitsemisessä senvuoksi, että palaneen nahan haju ja muutaman säikähtyneen vasikan ammuminen olivat tehneet hänet sairaaksi. Jos ihmiset olisivat rehellisiä, ei karjan merkitseminen olisi ollenkaan tarpeellista. Hän ei ollut milloinkaan halunnut vähintäkään omistaa maata eikä karjalaumoja eikä tehdä itselleen edullisia kauppoja karjanostajien kanssa. Miksi olisi ihmisen pakko tehdä kauppoja, myydä hevosia tahi tehdä hieman työtä toisen ihmisen tappioksi? Itsesäilytysvaisto on elämän ensimmäinen laki. Mutta siten kuin kasvit ja puut, linnut ja pedot tulkitsevat tuota lakia, armottomia ja taipumattomia kun ne ovat, eivät ne kumminkaan ole ahneita eikä epärehellisiä. Ne elävät sen mukaan, mikä on parasta suurimmalle joukolle niistä.

Mutta Dalen elämänkatsomusta, joka oli yhtä kylmä, selvä ja taipumaton kuin luontokin, alkoi Helen Raynerin sanoihin sisältyvä inhimillinen vetoaminen järkyttää. Mitä hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että hän tukahduttaisi luonnonrakkautensa, vaan sitä, että hän oppisi tuntemaan itsensä. Monissa tuon tytön sanoissa oli järkeä. Dale oli nuori, voimakas ja järkevä, vapaa kaikesta saastasta ja juoppoudesta. Hän voi tehdä jotakin muiden puolesta. Keiden sitten? Esimerkiksi vanhan rouva Cassin, joka oli iäkäs ja työhön kykenemätön nyt, tahi Al Auchinclossin, joka oli kuolemaisillaan, pelkäsi vihollisiaan ja toivoi, että hänen sukulaisensa saisivat periä hänen omaisuutensa ja muut hänen työnsä tulokset, tahi noiden molempien tyttöjen, Helenin ja Bon, jotka olivat aivan outoja täällä Lännessä ja joiden oli tutustuttava suuren maatilan hoitoon ja kilpaileviin harrastuksiin. Dale ajatteli vielä muitakin tuon pienen Pinen asukkaita, jotka eivät olleet onnistuneet, joiden elämä oli kovaa ja joita ehkä ystävällisyys ja apu voisivat ilahduttaa.

Millainen sitten oli Milt Dalen velvollisuus itseään kohtaan? Koska ihmiset ryöstivät toisiltaan ja ahdistivat heikompiaan, oliko hänen käännettävä selkänsä tuolle niin sanotulle sivistykselle, vai oliko hänen muututtava muiden ihmisten kaltaiseksi? Selvästi kuin kellon kilinä kuului vastaus, ettei hänen velvollisuutensa ollut tehdä kumpaakaan. Ja sitten hän näki, miten tuo pieni Pinen kylä samoin kuin muukin maailma tarvitsi hänen laisiaan miehiä. Hän oli mennyt luontoon, metsiin ja erämaahan kehittyäkseen, ja kaikki hänen tulevaisuutensa arvostelut ja ponnistukset tulisivat olemaan tuon kehityksen tuloksia.

Siten Dale, maatessaan eristetyn puistonsa pimeydessä ja hiljaisuudessa, tuli tällaiseen johtopäätökseen, jota hän piti vain taistelun alkuna.

Kului kauan, ennenkuin hän pääsi selville tämän taistelun oikeasta luonteesta, mutta vihdoin kehittyi se sellaiseksi näennäiseksi mahdottomuudeksi, että Helen Rayner oli avannut hänen silmänsä näkemään, millaiset hänen miehenvelvollisuutensa olivat. Hän tunsi hyväksyvänsä ne, vaikka hän oli huomaavinaankin omituisen esteen tuossa hämmentävässä, järkyttävässä ja suloisessa pelossa — lähestyä häntä joskus vielä.

Silloin kiintyivät hänen ajatuksensa nopeasti tyttöön, ja luopuen kaikesta vastustuksestaan heittäytyi hän tuntemattomien, omituisten mielikuvien valtaan.

Kun hän heräsi seuraavana päivänä, oli taistelu kovimmillaan. Hänen järkensä oli toiminut nukkuessakin. Ensimmäiseksi muistuivat hänen mieleensä Al Auchinclossin merkitykselliset sanat: "Koeta saada tyttö puolellesi!" jotka olivat kauniit kuin auringonnousu.

Vanhus oli liioitellut. Hän oli puhunut aivan mahdottomista asioista. Senvuoksi karkoittikin Dale tuollaiset mietteet mielestään heti. Tähtiä ei voida temmata taivaalta, elämää ei voida mitata eikä luonnon salaisuus ole olemassa ainoastaan täällä maailmassa — näitä teorioja ei ole sen mahdottomampi todistaa kuin sitäkään, että Helen Rayner on luotu häntä varten.

Kumminkin oli hänen omituinen sekautumisensa Dalen elämään aiheuttanut sellaisen häviön, että hän nyt vasta alkoi käsittää sen laajuutta.