* * * * *
Hän kuljeskeli metsissä kuukauden päivät. Oli lokakuu, tuo kultainen ja päättävä vuodenaika, jolloin kaikkialla tuohon autioon tummanviheriään seutuun tammien ja haapojen loistavat värit muodostivat kauniita läikkiä. Dalella oli aina pyssy mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä milloinkaan. Hän voi kiivetä peninkulmittain toiselle tahi toiselle suunnalle erikoisetta päämäärättä. Hänen silmänsä ja korvansa eivät kumminkaan milloinkaan olleet olleet herkemmät käsittämään luonnon salaisuuksia. Hän voi seisoa tuntikausia jollakin jyrkänteellä ja katsella etäisyyteen, missä haapojen kullanväriset läikät loistivat kirkkaasti tummanviheriöiltä vuortenrinteiltä. Hän heittäytyi mielellään pitkäkseen jonkun niityn päässä olevaan haavikkoon ja lepäsi tuossa loistossa kuin kullan-, purppuran- ja punaisenvärisellä peitteellä valkoisten puunrunkojen varjojen keskellä. Haapojen lehdet lepattivat aina niin herkeämättä ja ihmeellisesti kuin hänen valtimonsakin sykkivät hänen tahdostaan välittämättä, olipa sitten ilma tyyni tahi tuulinen. Usein hän nojautui jonkun vuoristovirran reunalla olevaan sammaltuneeseen kallioon kuunnellakseen, katsellakseen ja tunteakseen kaikkea siinä piilevää, samalla kun hän muisteli erästä tummasilmäistä tyttöä. Hän istuskeli autioilla vuortenhuipuilla kuin kotka katsellen Paratiisiaan, joka muuttui yhä kauniimmaksi, mutta ei kumminkaan enää samaksi kuin ennen, ei tuoksi, joka oli täyttänyt hänet tyytyväisyydellä ja ollut hänelle kaikki kaikessa.
Myöhään lokakuussa satoi ensimmäisen lumen. Se suli heti puiston eteläosassa, mutta pohjoiset rinteet ja korkeammalla olevat harjut ja kukkulat pysyivät valkoisina.
Dale oli työskennellyt nopeasti ja kovasti hankkiessaan ja suolatessaan lihaa talveksi. Nyt hän kulutti päivänsä hakkaamalla ja pilkkomalla puita poltettavaksi niiden kuukausien kuluessa, jolloin hän ei lumelta pääse mihinkään. Hän odotti noita tummanharmaita, nopeasti kiitäviä myrskypilviä ja iloitsi niiden tulosta. Sitten kuin teille sataa kymmenen jalan paksuudelta lunta, on hän auttamattomasti suljettu asuntoonsa kevääseen asti. Silloin on mahdoton päästä Pineen. Ja ehkä pitkän talven kuluessa hänen omituisesti ja kuvaamattomasti järkytetyt tunteensa muuttuvatkin entisenlaisiksi.
Marraskuussa alkoivat myrskyt raivota vuorilla. Lunta putoili puistoon joka päivä, mutta aurinkoinen eteläpuoli, jossa Dalen asunto sijaitsi, säilytti syksyisen värinsä ja lämpönsä. Vasta myöhään talvella oli lumi peittävä tämänkin suojaisen kolkan.
Tuo aamu koitti vihdoinkin pistävän kylmänä ja kirkkaana, jolloin Dale huomasi kukkuloiden muuttuneen ylipääsemättömiksi. Huomio pahoitti suunnattomasti hänen mieltään. Hän ei ollut tiennytkään, miten kovasti hän oli ikävöinyt Helen Rayneriä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tämä avasi hänen silmänsä. Hän rupesi tekemään raivokkaasti työtä väsyttäen itsensä ainoastaan ruumiillisesti voimatta auttaa itseään henkisesti.
Auringon laskiessa katseli hän länteen päin kiinnittäen huomionsa punertaviin lumipeitteisiin huippuihin ja tummankeltaiseen kuusikkoon, ja silloin hän käsitti totuuden.
"Rakastan tuota tyttöä!" sanoi hän ääneen noille kaukaisille valkoisille huipuille, tuulelle, vankilansa yksinäisyydelle ja rauhallisuudelle, suurille puille, kohisevalle putoukselle ja uskollisille lemmikeilleen. Sellainen oli hänen heikkoutensa, hämmästyttävän totuuden, toivottoman tilanteen ja hänessä tapahtuneen muutoksen säälittävän anteeksipyynnön aiheuttama surullinen tunnustus.
Dalen taistelu loppui, kun hän käsitti mielentilansa. Itsensä ymmärtäminen merkitsee vapautumista jännityksestä, huolista, loppumattomasta vaivaavasta epäilemisestä, ihmettelemisestä ja pelosta. Mutta tuo levottomuuden ja epävarmuuden aiheuttama kuume ei ollut ollut mitään verrattuna tähän rakkauden nopeasti alkavaan kidutukseen.
Surullisesti ja hajamielisesti toimitti hän kaikki tarvittavat työt, sellaisetkin, jotka eivät olleet niin välttämättömiä — sytytti nuotion aamuisin ja valmisti ruokansa, hoiti lemmikeitään ja hevosiaan, korjaili satuloita ja valjaita ja pehmitti peurannahkoja mokkasiineiksi ja metsästyspuvuiksi. Hän ei siis laiskoitellut. Mutta kaikkia näitä töitä teki hän tottumuksesta eikä hänen ollut pakko käyttää niihin järkeään.