Dale oli nimittäin ajattelija, kuten monet muutkin metsien yksinäisyydessä olevat miehet, jotka eivät ole palanneet alkuperäiseen villeyden tilaan. Rakkaus teki hänestä nyt kärsijän.
Hänen tietämättömän antautumisensa aiheuttama hämmästys ja häpeä ja sen varma toivottomuus, vuosikausia kestänyt seurustelu kaiken sellaisen kanssa, joka on villiä, yksinäistä ja kaunista, ihmeellisesti kehittynyt luonnon salaisuuksien tunteminen ja tuo nopeasti kirkastuva huomio, ettei hän ollut mikään kaikkitietävä olento, joka on vapautettu ihmisten rauhattomasta sääntöjen mukaisesta onnesta — kaikki tuo osoitti hänelle hänen miehuutensa ja intohimonsa voiman ja pani hänet ymmärtämään, että hänen valitsemansa elintapa oli muiden elintapojen joukossa ainoa, joka muuttaa rakkauden surulliseksi ja peloittavaksi.
Helen Raynerin muisto ahdisti häntä. Auringon paistaessa ei leirissä eikä sen ympärillä ollut ainoatakaan paikkaa, joka ei olisi kuvannut hänen notkeaa ja solakkaa ruumistaan, hänen tummia ja ajattelevia silmiään, hänen kaunisilmeisiä ja päättäväisiä huuliaan ja tuota hänen niin suloista ja voimakasta hymyään. Öisin oli hän läsnä kuin suloinen henki, joka käveli hänen rinnallaan humisevien puiden juurilla. Jokaisen nuotion sydämessä oli hänen sielunsa hehkuvaa valkoista loistoa.
Luonto oli opettanut Dalen rakastamaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, mutta rakkaus opetti hänet nyt käsittämään niiden tarkoituksen. Yksinäisyys oli luotu kalliollaan istuvalle kotkalle, tuulen tuivertamalle vuoristomännylle, tuolle kummullaan kasvavalle eristetylle ja kyhmyiselle, hirvelle ja sudelle, mutta sitä ei oltu tarkoitettu ihmisille. Alituinen oleskeleminen tuollaisten asumattomien seutujen hiljaisuudessa oli kuin itseensä sulkeutumista — ajattelemista ja haaveilemista onnellisissa olosuhteissa, jollainen olotila, vaikka ihmiset sellaista tavoittelevatkin, ei kumminkaan tyydyttänyt häntä. Ihmisen pitää haluta äärettömästi jotakin saavuttamatonta.
Silloin on vain jonkun saavuttamattoman naisen muisto tarpeen, jotta yksinäisyys muodostuisi ihmiselle halutuimmaksi, vaikka se onkin melkein sietämätöntä. Dale oli nyt yksinään salaisuuksineen, ja jokainen mänty ja kaikki tuossa laaksossa huomasivat, miten hän oli järkytetty ja hämmentynyt.
Öiden pimeässä sysimustassa elottomuudessa, kun ei tuullut ja vuorilta ulvova kylmä oli jäädyttänyt putouksen, tuntui hiljaisuus melkein sietämättömältä. Silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua, käveli hän tuntikausia kylmien, valkoisten ja säälimättömien tähtien valossa yksinäisten puiden juurella.
Dalen muisti petti häntä, ivasi hänen pidättyväisyyttään ja riisti häneltä kaiken rauhan, ja hänen rakkauden teroittama kuvittelukykynsä loi kuvia, haaveita ja tunteita, jotka olivat tehdä hänet hulluksi.
Kun hän muisti Helen Raynerin voimakkaat, kaunismuotoiset ja päivettyneet kädet, muisti hän samalla niiden toimittamat lukemattomat työtkin. Kuinka nopeat ja kätevät ne olivatkaan leiritöissä, kuinka miellyttävästi ja sukkelasti ne liikkuivatkaan, kun hän palmikoksi tummaa tukkaansa, kuinka hellästi ja taitavasti ne toimivatkaan auttaessaan, kun joku hänen lemmikeistään oli loukkautunut, kuinka kaunopuheliaat, kun hän painoi ne sydäntään vasten pelätessään vaarallisilla huipuilla, ja kuinka ilmehikkäästi ne ilmaisivatkaan lausumattomia ajatuksia, kun hän laski ne Dalen käsivarrelle!
Dale näki tuon kauniin käden hivuttautuvan hitaasti hänen olkapäälleen ja liukuvan sitten hänen kaulaansa puristaakseen sitä. Hän ei jaksanut tukahduttaa tuollaisia kuvitteluja. Ja hänen tunteensa silloin olivat rajattomat ja kuvailemattomat. Ei ainoakaan nainen ollut ennen milloinkaan puristanut hänen kättään eivätkä tuollaiset kuvittelut olleet ennen ikinä vaivanneet hänen mieltään, vaikkakin syvällä hänessä, kätkettynä johonkin, oli asustanut tämä odottava, suloinen ja voimakas tarve. Kirkkaan päivän kuluessa tuntui hän saavan olla rauhassa tuollaisilta mielikuvilta, mutta öisin oli hän aivan avuton.
Kun hänen intohimonsa tämä vaihe oli pahimmillaan, rupesi Dale, joka ei ollut milloinkaan suudellut ketään naista, kuvittelemaan, miltä Helen Raynerin antamat suukkoset maistuisivat. Hän oli tulla melkein hulluksi riemusta ja toivottomuudesta rakastaessaan häntä yhtä paljon kuin hän vihasi itseään. Tuntui kuin hän olisi kokenut näitä peloittavia tunteita jossakin edellisessä elämässä ja unhottanut ne tässä. Hänellä ei ollut oikeutta muistella Heleniä, mutta hän ei voinut vastustaa haluaan. Hänen huuliensa suloisen kosketuksen kuvitteleminen oli kuin pyhyyden loukkaamista, mutta sittenkin, huolimatta omasta tahdostaan, kunniastaan ja häpeästään, ei hän voinut sille mitään.