Vihdoin joutui Dale tappiolle ja lopetti itsensä herjaamisen ja kuvittelujensa tukahduttamisen. Hän muuttui uneksivaksi ja surulliseksi nuotioontuijottajaksi, kuten moni muukin yksinäinen mies, joka on eronnut tahallaan tahi erehdyksestä sellaisesta, mitä sydän on enimmän kaivannut. Mutta tämä suuri kokemus, sittenkun koko sen merkitys oli selvinnyt hänelle, kypsytti äärettömästi hänen järkeään ymmärtämään luonnon periaatteita sovitettuina elämään.

Rakkaus tempasi hänet valtaansa voimakkaammasti kuin useamman muun ihmisen hänen ankarien, voimakkaiden ja yksinäisten metsissä viettämiensä vuosien vuoksi, jolloin järjen ja ruumiin terveys oli vain vahvistunut ja säästynyt. Kuinka yksinkertaista, luonnollista ja välttämätöntä sellainen olikaan! Hän olisi ehkä voinut rakastua jokaiseen hienoluontoiseen ja terveeseen tyttöön. Kuten puu työntää oksiaan, lehviään ja koko runkoaan auringonvaloa kohti, niin oli hänkin kehittynyt naisen rakkautta vastaanottamaan. Mutta miksi? Senvuoksi, että se, jota hän kunnioitti luonnossa, sen henki, yhtenäisyys ja elämä, se on Jumala, oli antanut hänelle syntyessä tahi ennen syntymistä perinnöksi seuraavat kolme luonnon peloittavaa vaistoa — taistella hengen puolesta, ruokkia itseään ja lisätä sukuaan. Noihin sisältyi elämän salaisuus. Mutta ah, miten tuon kolmannen vaiston salaperäisyydet, kauneudet, sen aiheuttamat tuskat ja pelko, tuo naisen rakkauden suloisuuden ja ihanuuden nälkä, huumasivatkaan.

XVI.

Helen Rayner laski ompeluksensa syliinsä ja katsoi miettiväisesti ikkunasta enonsa paljaita keltaisia vainioita.

Talvipäivä oli kirkas, mutta kolkko, ja vuorten valkoisilta huipuilta puhaltava tuuli oli jäistä ja läpitunkevaa. Suojaisissa paikoissa oli hieman lunta, karja oli kokoutunut laumoihin kukkulain suojaan ja pieniä tomupilviä kiisi tasankojen poikki.

Talon suuri arkihuone oli lämmin ja mukava punaisine tiiliseinineen, suurine kivisine takkoineen, jossa setrihalot iloisesti räiskyivät, ja monenvärisine huopapeitteineen. Bo Rayner istui tulen luona kyyryksissä muutamassa tuolissa lukien jotakin kirjaa. Pedro makasi lattialla, kaunis ja valpas pää tuleen päin ojennettuna.

"Kutsuiko eno?" kysyi Helen heräten säpsähtäen unelmistaan.

"En minä ainakaan kuullut", vastasi Bo.

Helen hiipi varpaillaan huoneen poikki ja raottaen hieman enon makuuhuoneen oven verhoja katsoi hän sinne. Eno nukkui kumminkin. Joskus hän huusi unissaan. Hän oli nyt jo maannut viikkokausia vuoteessaan heikontuen vähitellen. Huokaisten palasi Helen tuolilleen ikkunan viereen ja ryhtyi työhönsä.

"Bo, aurinko paistaa niin kirkkaasti", sanoi hän. "Päivät pitenevät.
Olen niin iloinen."