"Nell, toivot aina ajan rientävän. Minusta se kuluu liiankin nopeasti", vastasi hänen sisarensa.

"Mutta minä rakastan kevättä, kesää ja syksyä, ja vihaan luullakseni talvea", sanoi Helen miettiväisesti. Keltaiset vainiot jatkuivat mustiin harjanteihin saakka ja ne vuorostaan kohosivat noiksi kylmiksi valkoisiksi vuoriksi. Helenin katse näytti haluavan tunkeutua tuon lumivallin taakse. Bon terävät silmät tutkivat sisaren surullisia ja vakavia kasvoja.

"Nell, muistatko milloinkaan Dalea?" kysyi hän äkkiä.

Kysymys säpsähdytti Heleniä. Hänen niskansa ja poskensa punastuivat hitaasti.

"Tietysti!" vastasi hän kuin hämmästyen sitä, että Bo saattoi kysyä sellaista.

"Minun ei olisi pitänyt kysyäkään sellaista", sanoi Bo hiljaa kumartuen jälleen kirjaansa.

Helen katsoi hellästi tuohon vaaleaan kumartuneeseen päähän. Tämän nopeasti kuluvan tapauksista rikkaan ja työtä vaativan talven kuluessa, jolloin maatilan hoito oli ollut kokonaan Helenin niskoilla, oli tuo pieni sisar loitonnut hänestä. Bo oli halunnut noudattaa omaa vapaata tahtoaan ja hän oli seurannutkin sitä suureksi huviksi enolleen, huoleksi Helenille, toivottomuudeksi ja hämmennykseksi uskolliselle meksikolaiselle taloudenhoitajattarelle ja turmioksi kaikille maatilalla oleville nuorille miehille.

Helen oli aina toivonut ja odottanut suotuisaa hetkeä, jolloin tuo oikullinen sisar olisi enemmän vastaanottavainen viisaalle ja rakastavalle vaikutukselle. Mutta hänen epäröidessään kuului eteisestä askelia, kannusten kilinää ja lopulta pelokasta koputusta. Bo lopetti heti lukemisensa ja juoksi avaamaan ovea.

"Ah, tekö sieltä vain tulettekin!" sanoi hän hirveän halveksivasti tulijalle.

Helen luuli arvaavansa, kuka tulija oli.