"Kuinka voitte?" kysyi joku venytellen.
"Niin, herra Carmichael, jos sellainen kiinnittää mieltänne, niin olen hyvin kipeä", vastasi Bo kylmästi.
"Kipeäkö! Eikö mitä!"
"Totta se kumminkin on! Ellen kuole siihen paikkaan, haluan palata takaisin Missouriin", sanoi Bo kiusoittavasti.
"Aiotteko käskeä minut sisään?" kysyi Carmichael lyhyesti. "Nyt on kylmä ja minulla on jotakin sanottavaa —"
"Minulleko? Niin, teillä on todellakin vielä aikaa", vastasi Bo.
"Neiti Rayner, teistä mahtaa tuntua omituiselta, kun sanon, etten ole tullut tapaamaan teitä."
"Todellako? Ei ollenkaan. Petyin vain luulossani, että tulette pyytämään minulta anteeksi kuin herrasmies ainakin. Tulkaa sisään, herra Carmichael. Sisareni on täällä."
Ovi sulkeutui ja Helen kääntyi. Carmichael seisoi juuri oven suussa hattu kädessään, ja kun hän katsoi Bohun, näyttivät hänen laihat kasvonsa kovilta. Näiden syksystä vierähtäneiden muutamien kuukausien kuluessa oli hän muuttunut, vanhentunut, ja nuo ennen niin nuoret, vilpittömät, valppaat ja huolettomat piirteet olivat muuttuneet miesmäisemmiksi. Helen tiesi tarkasti, miten paljon miestä hänessä todellisuudessa oli. Hän oli ollut Helenin paras tuki hänen hartioilleen langenneitten monenlaisten töiden täytäntöönpanossa.
"Olette totisesti pettynyt, jos luulette minun ryömivän edessänne samoin kuin nuo muut rakastajanne", sanoi hän kylmästi ja harkitsevasti.