"Minkä sitten?" kysyi Helen.
"Las Vegas, puhu nyt järkeä", huomautti Roy. "Neiti Helen on hyvin hermostunut tänään. Onko mitään tapahtunut?"
"On kyllä, mutta en vielä tiedä, mitä", vastasi Carmichael hengähtäen syvään. "Minusta on varmaankin tullut jo aivan ikäloppu. Olin totisesti omituisessa mielentilassa, ennenkuin huomasin Bon. Hän ratsasti juuri laakson poikki ulottuvan harjanteen rinnettä alas. Hän ratsasti hyvin nopeasti ja on täällä tuossa tuokiossa, ellei hän ole pysähtynyt kylään."
"Kuulen hänen nyt tulevan", sanoi Roy. "Minunkin mielestäni ratsastaa hän hyvin nopeasti."
Helen kuuli kavioiden nopeaa, kevyttä ja tahdikasta kapsetta ja huomasi sitten Pineen vievän tien mutkassa Bon mustangin tulevan hirmuista vauhtia valkoisena vaahdosta.
"Las Vegas, huomasitko kenties apachien jälkiä?" kysyi Roy arvoituksellisesti.
Paimen ei vastannut, vaan meni suoraan mustangia vastaan. Bo veti kovasti ohjaksista ja saikin mustangin hieman hiljentämään vauhtiaan, mutta ei voinut pysähdyttää sitä. Kun se saapui talon luo, voitiin helposti huomata, että Bo oli jännittänyt voimansa äärimmilleen, mutta ei jaksanut hillitä sitä. Carmichael sieppasi suitsista kiinni ja pysähdytti sen lopulta paikoilleen.
Nähtyään Bon lähempää huudahti Helen pelosta. Bo oli aivan kalpea, hänen hattunsa oli mennyt menojaan, hiukset olivat epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa olivat veressä ja liassa, ja hänen ratsastuspukunsa oli repeytynyt ja likainen. Hän oli nähtävästi pudonnut satulasta. Roy katsoi häneen ihmetellen ja hämmästyneenä, mutta Carmichael ei vilkaissutkaan häneen. Hän tutki nähtävästi vain hevosta. "No, auttakaa nyt minut satulasta!" huudahti Bo ratkaisevasti. Hänen äänensä oli heikko, mutta ei hänen mielensä.
Roy kiiruhti auttamaan häntä, ja kun Bo oli päässyt maahan, ei hän voinutkaan kävellä.
"Voi Bo, olet varmaankin pudonnut satulasta!" huudahti Helen levottomasti rientäessään Royn avuksi. He taluttivat hänet kuistiin ja sitten ovelle. Siellä hän kääntyi Carmichaeliin päin, joka yhä vieläkin tutki väsynyttä mustangia.