"Käskekää hänen tulla tänne sisälle", kuiskasi hän.
"Kuulehan, Las Vegas, kiiruhda nopeasti tänne!" huusi Roy.
Kun Bo oli päässyt arkihuoneeseen ja istuutunut tuoliin, tuli Carmichael sisään: Hänen kasvojaan kannatti katsella, kun hän hitaasti lähestyi Bota.
"Tyttöseni, oletteko loukkautunut?" kysyi hän käheästi.
"Teidän ansiotanne ei ollenkaan ole, etten ole nyt raajarikko, kuollut tahi vieläkin pahempaa", vastasi Bo. "Sanoitte eteläistä laidunta niin turvalliseksi, että siellä voi ratsastaa. Mutta siellä tämä kumminkin tapahtui."
Hän huohotti hieman ja hänen rintansa kohoili. Toinen hänen sormikkaistaan oli pudonnut ja paljas, naarmuinen ja verinen käsi vapisi, kun hän ojensi sen nähtäväksi.
"Kultaseni, kerro nyt, oletko pahoinkin loukkautunut?" kysyi Helen nopeasti ja lempeästi.
"Ei juuri ollenkaan. Putosin vain hevosen selästä", vastasi Bo. "Mutta ah, olen aivan suunniltani raivosta."
Hän näytti aivan siltä kuin olisi hän liioitellut väheksiessään saamiaan vammoja, mutta mielentilaansa ei hän ollenkaan liioitellut. Helen ei ollut milloinkaan nähnyt noiden kirkkaiden silmien niin hurjasti salamoivan kuin nyt. Ne aivan leimusivat. Bo oli nyt kauniimpi kuin tavallisesti. Roy ihaili selvästi hänen kasvojaan, mutta Carmichael näki syvemmälle. Hän kalpeni hitaasti.
"Katsastin tuonne eteläiselle laitumelle, kuten minua oli pyydettykin", aloitti Bo hengittäen syvään ja koettaen hillitä tunteitaan. "Ratsastin tuota tietä, jota sinäkin, Nell tavallisesti, mutta jos olisit lähtenyt sinne tänään, et totisesti olisikaan täällä nyt. Noin kolmen peninkulman päässä täältä poikkesin laitumelta tuolle setrejä kasvavalle kukkulalle. Pysyttelin nimittäin aina korkeilla paikoilla. Saavuttuani sinne huomasin parin ratsastajan ilmestyvän idässä päin olevien kallioiden välistä. He ratsastivat kuin päästäkseen minun ja kodin väliin. En pitänyt siitä ja kiersin senvuoksi etelään. Peninkulmaa kauempana huomasin kolmannen ratsastajan suoraan edessäni, ja hän tuli suoraan minua kohti. Siitä pidin vieläkin vähemmän. Tuo voi kyllä olla sattumakin, mutta minusta näytti kumminkin, että noilla ratsastajilla oli jonkunlainen tarkoitus. En voinut tehdä muuta kuin kääntyä kaakkoa kohti ja ratsastaa sinnepäin. Lasketin niin nopeasti kuin hevoseni suinkin pääsi, mutta sitten saavuin kallioiseen seutuun, jossa en milloinkaan ennen ollut ollut. Kulkuni muuttui hyvin hitaaksi. Lopulta saavuin kumminkin setrimetsään ja läksin oikaisemaan luullen voivani kiertää noiden vierasten ratsastajien edelle ja tulla kotiin Pinen kautta. Mutta minä erehdyin."