"Carmichael, ette saa mennä!" huusi Helen.
Mutta paimen kannusti mustaa ja kivet lentelivät raudoitettujen kavioiden tieltä.
"Bo, huuda hänet takaisin! Älä anna hänen mennä!" vaikeroi Helen tuskissaan.
"Menköön vain!" sanoi Bo Rayner. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat nyt ja hänen silmänsä paloivat kuin tulikekäleet. Tuollainen oli hänen vastauksensa lempeälle hyväsydämiselle sisarelleen ja Lännen kutsulle.
"Ei kannata", sanoi Roy tyynesti. "On parasta, että lähden hänen jälkeensä."
Hänkin poistui, hyppäsi satulaan ja ratsasti nopeasti tiehensä.
* * * * *
Huomattiin, että Bo olikin enemmän naarmuissa, loukkaantunut ja järkytetty kuin hän oli kuvitellutkaan. Toisessa polvessa oli melko ilkeä haava, joka jo yksin estäisi hänen ratsastusretkensä pitkäksi ajaksi. Helen, joka oli melko taitava haavuri, oli hyvin pahoillaan noista Bon kauniiseen ihoon ilmestyneistä naarmuista, joiden pesemiseen ja sitomiseen kului melkoisesti aikaa. Vielä pitkän aikaa senkin jälkeen kun se oli tehty, aikaisen illallisen kuluessa ja jälkeenkinpäin oli Bo yhtä kiihkoissaan. Hänen kasvonsa pysyivät yhtä kalpeina ja silmät leimusivat yhtä pahaenteisesti. Helen käski ja pyysi häntä menemään vuoteeseen, sillä Bo ei todella voinut ollakaan pystyssä ja hänen kätensäkin vapisivat.
"Menisinkö nukkumaan? Älä luulekaan", hän sanoi. "Haluan ensin kuulla, mitä hän on tehnyt Riggsille."
Tuo mahdollisuus ei antanut Helenillekään mitään rauhaa. Jos Carmichael oli tappanut Riggsin, tuntui Helenistä kuin pohja olisi pudonnut tästä Lännen elämän rakennuksesta, jota hän oli alkanut rakentaa niin vakavasti ja pelokkaasti. Hän ei voinut uskoa, että Carmichael oli menetellyt niin. Mutta epävarmuus kidutti häntä kumminkin.