Helen vastasi hänen tervehdykseensä miellyttävästi hymyillen.
"Hyvää iltaa — Tom", sanoi Bo kainosti.
Tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun Bo sanoi häntä Tomiksi. Kun hän puhui, näytti hän kiusoittavan kauniilta ja veitikkamaiselta. Mutta jos hän oli luullut voivansa masentaa Carmichaelin sanomalla häntä tuttavallisesti, puoleksi lupaavasti ja hyvin ivallisesti Tomiksi, oli hän laskenut väärin. Paimen suhtautui nimitykseen niin kuin hän olisi kuullut Bon käyttävän sitä tuhansia kertoja tahi sitten hän ei ollut sitä kuulevinaankaan. Helen totesi, että jos Carmichael näytteli nyt jotakin osaa, näytteli hän hyvin. Paimen hämmästytti häntä hieman, mutta hän piti hänen näöstään, hänen vapaasta käytöksestään ja tuosta jostakin hänessä, joka oli ehkä tietämätöntä ylpeyden tunnetta. Hän oli mennyt tarpeeksi pitkälle, ehkä liiankin pitkälle, noudattaessaan Bon oikkuja.
"Kuinka voitte?" kysyi hän.
"Olen jo parempi tänään", vastasi Bo katsoen maahan, "mutta nilkutan vielä."
"Mustangi antoi teille todellakin aika kolauksen. Neiti Helen sanoi, että tuo polveenne saamanne haava on melko vaarallinen. Jos miehen polvi loukkautuu vain pahasti, on hänen hyvin vaikea ratsastaa."
"Kyllä se pian paranee. Kuinka Sam voi? Toivoakseni se ei vahingoittunut."
"Sam on kuin ei tietäisi milloinkaan kaatuneensakaan."
"Tom, olen kiitollinen, että annoitte Riggsille hänen ansionsa mukaan."
Hän sanoi sen vakavasti ja miellyttävästi, eikä hänen äänensä kuulostanut nyt ollenkaan veitikkamaiselta eikä nenäkkään kiusoittavalta, kuten hänen tavallisesti puhuessaan tuolle hurmaantuneelle nuorukaiselle.