"Nell, oletko tavannut häntä sen jälkeen kuin loukkauduin?" jatkoi Bo väkinäisesti.
"Ketä sitten?"
"Älä nyt ole olevinasi! Tarkoitan tietysti Tomia!" vastasi Bo sanoen tuon viimeisen sanan kiukkuisesti.
"Tomiako? Kuka hän on? Ah, tarkoitat varmaankin Las Vegasia. Kyllä.
Olen puhutellut häntä."
"Kysyikö hän, kuinka voin?"
"Muistaakseni kysyi hän todellakin jotakin sellaista."
"Pyh, Nell, luulen sinun joskus valehtelevan." Sen jälkeen hän vaikeni, lueskeli hetkisen ja haaveili sitten hetkisen, katseli tuleen, nilkutti lopulta toivottamaan Helenille suudellen hyvää yötä ja poistui sitten huoneesta.
Seuraavana päivänä hän oli melko hiljainen näyttäen olevan tuollaisen alakuloisuuden puuskan vallassa, jollaisia hänelle sattui hyvin harvoin. Varhain illalla, juuri kun lamput oli sytytetty ja hän oli tullut Helenin luo arkihuoneeseen, kuului tuttuja askelia portailta.
Helen meni ovelle Carmichaelia vastaan. Tämä oli ajellut partansa ja pukeutunut tummaan pukuun, joka erosi hyvin huomattavasti hänen tavallisista ratsastusvarusteistaan, semminkin siinä, että hänellä oli nyt kukkakin napinreiässään. Huolimatta kaikesta tästä komeudesta oli hän nyt kumminkin tyynempi, vapaampi ja huolettomampi kuin milloinkaan ennen.
"Iltaa, neiti Helen", sanoi hän tullessaan huoneeseen. "Iltaa, neiti Bo
Kuinka voitte?"