"Ammuttu! Paranee!" toisti Helen hitaasti uskomatta korviaan. Hän tunsi olevansa syvästi järkytetty ja vapisevansa kuin vilusta.
"Niin, ammuttu!" toisti Carmichael vihaisesti. "Ja sanokoonpa hän mitä tahansa, olen kumminkin melkein varma, että hän kuolee."
"Voi taivas, miten hirveää!" huudahti Helen. "Hän oli niin hyvä ja erinomainen mies. Kuinka surkeaa! Hän haavoittui varmaankin puolustaessaan minua. Kertokaa minulle, miten se tapahtui. Kuka häntä ampui?"
"En tiedä ja senvuoksi olenkin melkein suunniltani. En ollut siellä silloin kun se tapahtui eikä hän rupea kertomaan minulle."
"Miksi ei?"
"En tiedä sitäkään. Luulin ensin hänen kieltäytyvän senvuoksi, että hän haluaa kostaa itse, mutta ajateltuani tarkemmin kieltäytyy hän kertomasta senvuoksi, että hän pelkää minunkin haavoittuvan, jos menen sinne tekemään selvää. Olette nyt kaikkien ystävienne tarpeessa. En voi muuten ymmärtää Royta."
Silloin Helen kertoi hänelle nopeasti Beasleyn iltapäivällä tekemästä vierailusta ja kaikesta, mitä silloin oli tapahtunut.
"Vai kävi tuo sekarotuinen meksikolainen roisto täällä!" huudahti Carmichael hirmuisesti hämmästyneenä. "Halusiko hän todellakin mennä kanssanne naimisiin?"
"Halusipa hyvinkin. Mielestäni oli se melko odottamaton ehdotus."
Carmichael halusi nähtävästi sanoa paljonkin, mutta hänen oli ensin hieman siliteltävä lauseitaan hammastensa takana. Lopulta hän kumminkin tiuskaisi: