"Hyvää huomenta, rouva Cass. Kuinka Roy nyt voi?" vastasi Helen tarkastellen levottomasti noita ryppyisiä kasvoja.
"Royko? Älkää nyt olko niin peloissanne. Roy on melkein valmis hakemaan hevosensa ja ratsastamaan kotiin, jos vain sallisin hänen tehdä niin. Hän tiesi teidän tulevan ja minun oli pidettävä kuvastinta sen aikaa kun hän ajoi partaansa. Hän ei ole millänsäkään, vaikka hänellä on luodin reikä rinnassaan. Noita mormooneja ei voi mikään tappaa."
Hän opasti heidät pieneen vierashuoneeseensa, jonka ikkunan vieressä olevalla sohvalla Roy Beeman makasi. Hän oli hereillään ja hymyili, mutta oli hyvin kalpea. Ruumis oli osittain huopapeitteen alla. Hänen harmaa paitansa oli auki niskasta niin, että siteet näkyivät.
"Huomenta, tytöt", tervehti hän. "Olette hyvin kilttejä, kun tulitte minua katsomaan."
Helen seisoi hänen vieressään ja kumartui innoissaan hänen puoleensa tervehtiessään häntä. Hän huomasi Royn silmien tuskallisen ilmeen ja hänen liikkumattomuutensa järkytti häntä, mutta muuten ei hän näyttänyt olevan niinkään huonossa kunnossa. Bo oli kalpea ja nähtävästi niin järkytetty, ettei hän voinut puhua. Carmichael toi tuolit tytöille vuoteen viereen.
"Mikä sinua vaivaa tänä aamuna?" kysyi Roy paimenelta.
"Huh! Toivoisitko minun sitten hymyilevän kuin naimisiin aikovan miehen?" vastasi Carmichael.
"Et suinkaan ole sopinut Bon kanssa lopullisesti vielä", sanoi Roy.
Bo punastui aivan tulipunaiseksi ja paimenenkin tumma iho muuttui hieman vaaleammaksi.
"Sinulla ei ole siinä mitään tekemistä, onko hän sopinut kanssani vai ei", sanoi hän.