"Toivokaamme ja rukoilkaamme", sanoi Helen vakavasti. "Käskitte minun houkutella Royta sanomaan, kuka häntä ampui. Milloin voin mennä hänen luokseen?"
"Huomenna varmasti. Tulen teitä noutamaan. Ottakaa Bo mukaanne. Meidän on oltava tästä alkaen hyvin varuillamme. Sopiiko mielestänne, että minä ja Hal tulemme aina öiksi tänne asuinrakennukseen?"
"Tuntisin todellakin silloin olevani turvallisempi. Täällä on kyllä huoneita. Tulkaa vain."
"Hyvä sitten. Nyt menen puhuttelemaan Halia. Toivon vain, etten olisi säikähdyttänyt teitä noin hirveästi."
* * * * *
Noin kymmenen aikaan seuraavana aamuna vei Carmichael Helenin ja Bon vaunuilla Pineen ja sitoi valjakon kiinni Cassin lesken majan edustalle.
Persikka- ja omenapuissa oli sekaisin vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia, mehiläisten uninen surina täytti ilman, tummanviheriä paksu apilaruohokko peitti tuon pienen hedelmäpuiston kentät, talon piipusta kohosi hitaasti ilmaan sininen savupilvi ja linnut lauloivat suloisesti.
Helen voi tuskin uskoa, että kaiken tuon tyyneyden keskellä muudan mies lepäsi ehkä hyvinkin huonona sairaana. Carmichael oli todellakin ollut siksi vakava ja vaitelias, että suurinkin levottomuus oli oikeutettua.
Cassin leski ilmestyi pieneen kuistiin. Hän oli jo harmaantunut, kumara ja riutunut, mutta kumminkin hyvin iloinen vanha nainen, josta Helen oli saanut uskollisen ystävän itselleen.
"No, herranen aika! Olen, hyvin iloinen saadessani puhutella teitä, neiti Helen", sanoi hän. "Olette näemmä ottanut mukaanne pienen sisarennekin, johon en ole vielä tutustunutkaan."