"Voi, Bo, älä suinkaan, älä missään nimessä! Odota ainakin hieman!" pyysi Helen.
"Bo, tämä on meidän välinen asia", sanoi Carmichael.
"Tom, kerron sen teille", kuiskasi Bo. "Teko oli hyvin alhainen ja raukkamainen. Roy ympäröitiin ja häntä ampui Beasleyn takaa tuo Riggs-roisto."
XIX.
Naisen muisto oli hävittänyt Milt Dalen rauhan, hämmentänyt hänen filosofiansa ja eristetyn onnellisuutensa metsien yksinäisyydessä, se oli pakottanut hänet katsomaan sieluaan silmiin ja ajattelemaan elämän kohtalokasta merkitystä.
Kun hän huomasi tappionsa, kun hän totesi, etteivät kappaleet olleetkaan sellaisia kuin miltä ne näyttivät, kun hän tunsi, ettei koittava kevät voinut ilahduttaa häntä, ja huomasi, että hän oli ollut sokea vapaassa, tunnelmarikkaassa intiaanimaisessa suhtautumisessaan elämään, muuttui hänen luonteensa selittämättömän omituiseksi, toivottomaksi ja niin synkäksi kuin hänen kotinsa eristetty hiljaisuus oli. Dale mietti, että kuta voimakkaampi joku eläin on, sitä terävämmät ovat sen hermot, sitä suurempi sen ymmärrys ja sitä kauheammat sen kärsimykset sitä kohdanneen vääryyden johdosta. Hän piti itseäänkin eläimistä voimakkaimpana, jonka suurin ruumiillinen tarve oli työskenteleminen, mutta nyt tuntui tuo työhalu kokonaan loppuneen. Hän laiskistui niin, ettei hän halunnut liikkuakaan, ja toimitti vähenevät tehtävänsä pakosta.
Hän odotti kevättä kuin vapautusta, ei kumminkaan senvuoksi, että hän halusi poistua laaksosta. Hän vihasi kylmyyttä ja väsyi tuuliin ja lumeen, hän kuvitteli, että lämmin aurinko, kerran vielä ruohosta viheriä ja tuhatkaunokeista kaunis puisto ja lintujen, oravien ja antilooppien palaaminen entisille laitumille haihduttaisivat tämän hänen mieltään lamauttavan lumouksen. Silloin hän ehkä vähitellen voisi saavuttaa entisen tyytyväisyytensä, vaikka siinä olisikin tapahtunut suuri muutos.
Mutta kevät, joka saapui aikaisin Paratiisiin, kuumensikin Dalen veren ja sytytti siihen kuvaamattoman ikävän tulen. Oli ehkä hyväksi, että niin kävi, koska se pakotti hänet työskentelemään, kiipeilemään, kuljeskelemaan ja liikkumaan yhtämittaa auringonnoususta pimeään saakka. Työ karaisi hänen veltostuneita jänteitään ja esti häntä vaipumasta tuntikausiksi tuollaiseen toimettomaan haaveiluun. Hänen ei tarvinnut hävetäkään ikäväänsä tuon omistamiseksi, jota hän ei kumminkaan milloinkaan luullut saavansa omistaa — naisen suloa, valoa, iloa ja toivoa täynnä olevaa kotia ja kauniita herttaisia lapsia. Nämä kuvitelmat aiheuttivat kumminkin helvetillisiä tuskia.
Dale ei ollut kiinnittänyt huomiotaan juuri mihinkään monen viikon kuluessa. Hän ei tiennyt, milloin lumi suli Paratiisin kolmelta rinteeltä. Hän tiesi vain vanhentuneensa ja ymmärsi kevään saapuneen. Valvoessaan vuoteellaan rauhatonna ja nukkuessaankin tuntui hänen tietoisuutensa pohjalla olevan jonkunlainen varmistuva vakaumus, että hänen kidutuksensa pian loppuu ja hän sitten muuttuneena miehenä tyytyy kohtaloonsa ja luopuu tästä itsekkäästä ja laiskasta nautintorikkaasta luonnonelämästä mennäkseen sinne, missä hänen voimakkaat käsivartensa voivat olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle. Kumminkin hän halusi viipyä täällä autiossa vuoristossa siksi, kunnes hänen taistelunsa loppuu, kunnes hän voi kohdata hänet ja maailman ja voi sanoa itseään miehekkäämmäksi kuin milloinkaan ennen.
Eräänä kirkkaana aamuna, kun hän askaroi nuotion ääressä, murisi kesy puuma hiljaa ja varoittavasti. Dale hämmästyi. Tom ei käyttäytynyt noin jonkun kuljeskelevan harmaan karhun tai harhailevan hirven vuoksi. Pian huomasi Dale kumminkin ratsastajan, joka ilmestyi hitaasti näkyviin tiheiden kuusten varjosta. Nähdessään hänet tunsi Dale sydämensä sykkivän nopeammasti ja hän ajatteli pakostakin tulevaa suhtautumistaan ihmisiin. Hän ei ollut milloinkaan iloinnut niin suuresti kenenkään tulosta.