Tulija näytti olevan joku Beemaneista hänen ratsastamistavastaan päättäen, ja pian Dale tunsikin hänet Johniksi.

Vieras kiiruhti nyt hevosensa juoksuun ja saapui nopeasti mäntyjen varjoon ja leiriin.

"Hyvää päivää, sinä vanha karhuntappaja!" huusi John heiluttaen kättään.

Huomattuaan, minkä näköinen hän oli, ei Dale voinutkaan tervehtiä häntä yhtä iloisesti. Hevonen oli nimittäin liassa kylkiään ja John polviaan myöten. Hän oli muutenkin märkä, rapainen, väsynyt ja kalpea. Kasvojen väri ilmaisi jotakin muutakin kuin uupumusta.

"Kuinka voit, John?" vastasi Dale.

He tervehtivät. John nosti väsyneesti jalkansa satulannupin yli, mutta ei laskeutunut heti maahan. Hänen kirkkaat harmaat silmänsä olivat ihmetellen kohdistuneet metsästäjään.

"Milt, mikä sinua oikeastaan vaivaa?"

"Miten niin?"

"Olet mielestäni muuttunut niin, etten tahdo sinua oikein tunteakaan.
Olet varmaankin sairastanut täällä yksinäisyydessä?"

"Näytänkö sitten sairaalta?"