"Toivoisin, että Roy olisi täällä", vastasi John raapien päätään.
"Milt, luulen, että jos hän olisi täällä, hän seuraisi noita jälkiä."
"Ehkä, mutta meillä ei ole aikaa. Voimme kumminkin seurata niitä taaksepäin, jos ne ovat yhtä selvästi näkyvissä kuin täälläkin. Emme menetä siiloin aikaakaan turhaan."
Tuo leveä ura jatkui suoraan Pineä kohti setrimetsän laitaan, jossa muutamien kallioiden välissä oli selviä merkkejä, että miehiä oli asustanut siellä päiväkausia. Leveä ura loppui siihen, mutta pohjoisesta päin yhtyi siihen tuo tuore tänään tehty yksinäinen jälki, ja idästä, suunnilleen Pinestä päin, tulivat parin hevosen jäljet, jotka olivat vuorokauden vanhoja. Ne olivat sekä suurten että pienten kavioiden tekemät. Nähtävästi kiinnittivät ne enemmän Johnin kuin Dalen mieltä, koska Dalen oli pakko odottaa toveriaan.
"Milt, nuo pienet jäljet eivät olekaan minkään varsan", sanoi John.
"Miksi eivät, ja onko se nyt niin tärkeää, vaikka ne eivät olisikaan?" kysyi Dale.
"Varsat aina peräytyvät ja juoksentelevat sinne tänne. Nämä pienet jäljet sitävastoin pysyttelevät aivan näiden suurien kintereillä. Ja, jukoliste, ne ovat talutettavan mustangin tekemiä."
Johnin harmaat silmät leimusivat niin, että hän muistutti suuresti veljeään Royta. Vastaukseksi kannusti Dale hevostaan ja kutsui tiukasti hidastelevaa puumaa. Kun he kääntyivät leveälle kukkien reunustamalle tielle, joka oli ainoa Pinen läpi vievä katu, alkoi aurinko juuri laskea punaisena ja kullanvärisenä vuorien taakse. Hevoset olivat jo niin väsyneet, etteivät ne jaksaneet muuta kuin kävellä. Kun kylän asukkaat näkivät Dalen ja Beemanin ja tuon heidän kintereillään juoksevan suuren kissan, huusivat he kiihtyneinä toisilleen. Turnerin kapakan edustalle oli kokoutunut suuri joukko miehiä, jotka katsoivat tarkkaavaisesti kadulle ja näyttivät sitten hyvin kiihtyneiltä. Dale ja hänen toverinsa laskeutuivat satulasta Cassin lesken asunnon edustalla. Mennessään kapeaa polkua taloon huudahti Dale ja rouva Cass tuli silloin portaille. Hän oli kalpea ja vapisi, mutta näytti muuten tyyneltä. Kun John Beeman näki hänet, huoahti hän syvään.
"Mitä tänne —" aloitti hän, mutta keskeytti.
"Kuinka Roy jaksaa?" kysyi Dale.
"Jumala tietää, miten iloinen olen nähdessäni teidät, pojat! Milt, olet laihtunut ja muuttunut kummallisen näköiseksi. Roy on hieman huonompi. Hän säikähti tänään ja se huononsi hänen tilaansa. Hänellä on kuumetta ja hän hourailee nyt. On hyödytöntä, että tuhlaatte aikaa menemällä häntä katsomaan. Uskokaa sanojani, ettei hänen tilansa ole vaarallinen. Mutta on olemassa muita, jotka — Herra siunatkoon, Milt Dale, sinä toit siis kumminkin tuon puuman mukanasi tänne! Älä anna sen tulla lähelleni!"