Hevoset eivät olleet poistuneet kuopasta yön kuluessa, seikka, jonka
Anson huomasi heti.

"Tämä ei kylläkään ole mikään iloinen paikka, mutta en milloinkaan ole nähnyt turvallisempaa", huomautti hän Wilsonille.

"Niin, jos nyt mikään paikka enää on turvallinen", vastasi Wilson epäilevästi.

"Voimme ainakin pitää silmällä jälkiämme. Tänne ei ymmärtääkseni ole mitään muuta tietä."

"Snake, olimme melko taitavia lampaidenvarkaita, mutta olemme huonoja metsämiehiä."

Anson murisi tyytymättömästi tälle toverilleen, joka kerran oli ollut hänen tukensa. Sitten hän lähetti Burtin metsälle hankkimaan tuoretta lihaa ja rupesi pelaamaan muiden kanssa korttia. Koska heillä nyt oli varoja sellaiseen, syventyivät he siihen heti kokonaan. Wilson tupakoi ja katseli miettiväisesti milloin pelaajia, milloin suruissaan istuvaa tyttöä. Aamuilma oli kylmää, ja Bo, nähtävästi tahtomatta oleskella vangitsijainsa läheisyydessä tulen luona, oli senvuoksi valinnut tämän synkän kuopan ainoan aurinkoisen paikan lepopaikakseen. Kului pari tuntia, aurinko kohosi korkeammalle ja ilma lämpeni. Kerran kohotti Anson päätään katsellakseen leiripaikkaa ympäröiviä synkkää metsää kasvavia rinteitä.

"Jim, hevoset ovat menossa jonnekin kauemmaksi", huomautti hän.

Wilson nousi laiskasti ja läksi kävelemään kapeiden aukioiden poikki hevosia kohti. Ne olivat syödessään ruohoa oikealla kulkeneet puron vartta alas. Siellä oli niitä vastassa syvä, viheriä ja tiheää pensaikkoa kasvava kuilu. Pari hevosta oli mennyt sinne. Wilson kuuli kai selvästi, missä ne olivat, vaikka ne eivät olleetkaan näkyvissä, koska hän läksi kiertämään päästäkseen niiden edelle ja ajaakseen ne takaisin. Näkymätön puro virtasi sinne kallioiden yli loristen ja kohisten. Hän pysähtyi vaistomaisesti ja kuunteli. Pihkalta tuoksuva tuuli kantoi mukanaan hiljaisia ja tyynnyttäviä metsänääniä. Ainoastaan hyvin terävät korvat olisivat voineet erottaa hiljaisia ja nopeita askelia. Wilson eteni varovaisesti ja kääntyi muutamalle pienelle, sammalta kasvavalle ruskealle ja tuoksuvalle aukiolle, joka oli täynnä sananjalkoja ja sinikelloja. Sen keskeltä löysi hän syvälle sammaleeseen painuneen puuman jäljen. Hän kumartui katsomaan sitä, jäykistyi nopeasti ja suoristautui sitten varovaisesti. Silloin kuuli hän takaansa kumeita askelia. Nostaen käsivartensa korkealle seisoi hän hiljaa paikoillaan ja kääntyi sitten hitaasti. Muudan harmaaseen peurannahkapukuun pukeutunut, harmaasilmäinen ja tukevaleukainen metsästäjä tähtäsi häneen vireissä olevalla pyssyllä. Ja tuon metsästäjän vieressä oli sähisevä ja sylkevä hirveän näköinen puuma.

XXII.

"Päivää, Dale!" sanoi Wilson. "Olette totisesti yllättänyt minut."