"Voi, katsohan!" huudahti Bo hurmaantuneena. "Lehmänpaimenia! Ah, Nell, katsohan nyt!"
Helen katsoi nauraen ensin sisareensa huomaten, miten suloinen tämä todellakin oli. Bo oli pienikasvuinen, täynnä pursuavaa elämäniloa. Hänellä oli kastanjanruskea tukka ja tummansiniset silmät, jotka loistivat veitikkamaisesti ja vetivät puoleensa kuin magneetit.
Karkeasti kyhätyllä asemasillalla oli rautatieläisiä, meksikolaisia ja ryhmä vetelehtiviä lehmänpaimenia. Nämä olivat pitkiä, laihoja ja vääräsäärisiä miehiä, joilla oli nuoret rehelliset kasvot ja tarkkaavaiset silmät. Erittäinkin muudan heistä oli puoleensavetävä komeine ruumiineen, punaisenruskeine kasvoineen ja kirkkaanpunaisine huivineen, heiluvine revolvereineen ja suurine, pitkine ja käyrine kannuksineen. Hän kai huomasi Bon ihailevan katseen, koska hän sanomatta sanaakaan tovereilleen maleksi ikkunaa kohti, jossa tytöt istuivat. Hän käveli merkillisesti, melkeinpä niin omituisesti kuin ei hän olisi tottunut sellaiseen. Pitkät kannukset kilisivät sointuvasti. Hän nosti hattuaan ja seisahtui huolettomasti hymyillen, ollen tyyni ja rauhallinen. Heleniä hän miellytti ensi näkemältä, ja kun hän kääntyi katsomaan, millaisen vaikutuksen mies oli tehnyt Bohun, huomasi hän tuon nuoren neidin tuijottavan mieheen jäykkänä pelosta.
"Hyvää huomenta", sanoi paimen venytellen ja hymyillen hyväntuulisesti.
"Mihin olette te matkalla?"
Hänen äänensä kaiku ja tuo suora ja lystillinen sydämellisyys miellyttivät Heleniä uutuudellaan.
"Matkustamme aluksi Magdalenaan ja sieltä sitten postivaunuissa
Valkoisille vuorille", vastasi Helen.
Paimenen tarkkaavaisiin ja rauhallisiin silmiin ilmestyi hämmästynyt ilme.
"Siellä on apacheja, neiti. Olen todellakin suruissani, sillä nuo seudut eivät sovi ollenkaan teikäläisille. Ette suinkaan ole mormoneja?"
"Emme. Olemme Al Auchinclossin sisarentyttäriä", vastasi Helen.
"Vai niin. Olen käynyt Magdalenassa ja kuullut puhuttavan Alista.
Menette luultavasti kyläilemään hänen luokseen?"