Helen Rayner oli ollut länteen päin kiitävässä junassa hyvinkin jo neljäkolmatta tuntia, ennenkuin hän teki levottomuutta herättävän huomion.
Sisarensa Bon kanssa, joka oli varhaiskypsä kuusitoistavuotias tyttönen, oli Helen lähtenyt St. Josephista rakkaille omaisilleen sanomiensa jäähyväisten katkeroittamin mielin, mutta kumminkin lumottuna ja elävin aavistuksin Kaukaisen lännen omituisesta elämästä. Kaikilla heikäläisillä oli oikea uranaukaisijaluonne; vaihtelevaisuuden, toiminnan ja seikkailujen jano oli hänellä verissä. Velvollisuus leskeksi joutunutta äitiä kohtaan, jolla oli suuri perhe hoidettavanaan, oli pakottanut Helenin hyväksymään tämän rikkaan enon tarjouksen. Hän oli opettanut koulussa ja ohjannut pieniä veljiään ja sisariaan ja auttanut muutenkin voimainsa mukaan. Ja nyt, vaikka vanhojen rakkaiden siteiden katkominen tuntuikin raskaalta, houkutteli tämä tilaisuus kumminkin vastustamattomasti. Hänen unelmiensa rukouksiin oli vastattu. Hyvän onnen tuominen omaisilleen, tuon pienen, kauniin ja vallattoman sisaren hoitaminen, noiden keltaisten, likaisten ja meluisten kylien vaihtaminen suureen, aaltoilevaan ja rajattomaan tasankoon, eläminen tuollaisessa ihmeellisessä talossa, jonka hän jonakin kauniina päivänä saa sitten kokonaan omakseen, hevosia, karjaa, lampaita, erämaata ja vuoria, puita, puroja ja villejä kukkia kohtaan tuntemansa syvän, vaistomaisen ja kehittymättömän rakkauden täyttyminen olivat aina olleet hänen intohimoisen ikävänsä kaipauksia, jotka nyt jollakin ihmeellisellä haltijatarmaisella tavalla näyttivät toteutuvan.
Huomio, että Harve Riggs oli myöskin junassa, oli kolaus näille onnellisille aavistuksille ja täydellinen sairaaksi tekevä kylmä suihku hänen lämpimille ja läheisille unelmilleen. Hänen läsnäolonsa voi merkitä ainoastaan yhtä asiaa: että Riggs oli seurannut häntä. Riggs oli ollut pahin monista vaikeista koettelemuksista St. Josephissa. Hänellä oli jonkunlainen vaikutusvalta tahi oikeus äitiin, joka hyväksyi hänen tarjouksensa mennä naimisiin Helenin kanssa. Hän ei ollut ollenkaan puoleensavetävä, ei hyvä, ei toimelias eikä mitään sellaista, joka kiinnitti Helenin mieltä, vaan pöyhkeilevä ja tepasteleva seikkailija eikä mikään todellinen Lännen asukas, vaikka hän käyttikin pitkää tukkaa ja ylpeili revolverillaan ja huonomaineisuudellaan. Helen oli aina epäillyt noita monia taisteluita, joissa Riggs sanoi olleensa mukana, ja sitäkin, ettei Riggs ollut tarpeeksi rohkea ollakseen paha siinä merkityksessä kuin Lännen miehet ovat pahoja. Mutta vilahdus hänestä junan seisoessa La Juntan asemalla, kun Riggs selvästi vakoili häntä koettaen pysyä piilossa, varoitti Heleniä ja antoi hänelle uuden tehtävän ratkaistavaksi.
Tämä huomio masensi hänen mielensä. Eläminen ei näyttänyt muodostuvankaan paljaaksi ruusuilla kulkemiseksi tuolla uudessa Lännen kodissa. Riggs tulee seuraamaan häntä, ellei hän voi tulla hänen mukanaan, ja saavuttaakseen tarkoituksensa on hän valmis vaikka mihin. Helen säpsähti todetessaan joutuneensa oman onnensa nojaan, tunsi lamauttavaa rohkeuden puutetta, yksinäisyyttä ja avuttomuutta. Mutta hänen ylpeä luonteensa karkoitti pian nämä tunteet. Tilaisuus koputti hänen oveensa ja hän aikoi käyttää sitä hyödykseen. Hän ei olisi ollutkaan Al Auchinclossin sisarentytär, jos hän olisi epäröinyt. Ja kun ylpeys muuttui todelliseksi vihaksi, olisi hän voinut nauraa ivallisesti Harve Riggsille ja tämän suunnitelmille, vaikka ne olisivat olleet millaiset tahansa. Helen päätti kerta kaikkiaan olla pelkäämättä häntä. Kun hän oli lähtenyt St. Josephista, oli hän suhtautunut Länteen sykkivin sydämin ja varmoin päätöksin tulla tuon Lännen arvoiseksi. Tuohon kaukaiseen maahan oli perustettava koteja, eno Al oli kirjoittanut niin, ja kotien perustamisessa olivat naiset tarpeen. Hän aikoi kehittyä yhdeksi noista naisista ja kasvattaa sisarestaan toisen samanlaisen. Ja ajatellen, että hän tietää varmasti mitä hän sanoo Riggsille, kun tämä ennemmin tahi myöhemmin lähestyy häntä, karkoitti Helen hänet mielestään.
Kun juna oli liikkeessä, voi Helen katsella noita aina muuttuvia maisemia, semminkin kun hänen ei silloin ollut pakko pitää huolta Bosta, kuten asemilla. Hän tarkasteli haaveillen mäntymetsiä, punaisia kallioisia uomia ja noita hämäriä jylhiä vuoria.
Hän näki auringon laskevan Uuden Meksikon hämärästi näkyvien harjanteiden taakse. Se muodosti sellaisen ihanan kullanvärisen loiston taivaalle, että se oli yhtä outo hänelle kuin hänen mielessään liikkuvat oudot tunteetkin, nuo lumoavat ja jälleen haihtuvat. Bon riemu ei ollut niin hiljaista, ja samalla kun aurinko laski ja väriloisto himmeni, pyysi hän Heleniä yhtä innokkaasti avaamaan suuren eväskorin, jonka he olivat ottaneet mukaansa.
He istuivat vastakkain vaunun päässä, ja naulakoilla, eväskori ylimpänä, olivat heidän matkatavaransa, jotka sisälsivät tyttöjen koko maallisen omaisuuden. Siinä oli nyt todellakin paljon enemmän kuin he olivat milloinkaan omistaneet, sillä heidän äitinsä huolehtiessaan heistä ja halutessaan, että he näyttäisivät sieviltä rikkaan enonkin mielestä, oli tuhlannut rahaa ja aikaa valmistaessaan heille kauniita ja käytännöllisiä pukuja.
Tytöt istuivat vierekkäin tuo suuri kori polvillaan ja söivät katsellessaan noita jylhiä ja tummia vuoria. Juna jatkoi hitaasti matkaansa ilmeisesti halki seudun, jossa rata alituisesti mutkitteli. Jokainen tuossa täpötäynnä olevassa vaunussa oli syventynyt nauttimaan illallistaan. Ellei Helenin huomio olisi niin kokonaan ollut kiintynyt tuohon suurenmoiseen villiin vuoristoon, olisi hän tuntenut enemmän mielenkiintoa matkatovereitaan kohtaan. Hän huomasi kyllä heidät ja tarkasteli huvitettuna ja miettiväisesti vaunussa olevia miehiä, naisia ja muutamia lapsia, noita keskiluokan ihmisiä, jotka, ollen köyhiä ja toivorikkaita, matkustivat nyt Uuteen länteen perustamaan koteja. Tuollainen oli suurenmoista ja kaunista, mutta se aiheutti kumminkin lyhytaikaista ja selittämätöntä surua, sillä junan ikkunoista katsottuna näytti tuo metsien ja kallioiden muodostama maailma niiden välissä olevine laajoine ja hedelmättömine aukeamineen sanomattoman yksinäiseltä, villiltä ja kuolleelta. Kuinka loppumattomilta nuo etäisyydet tuntuivatkaan. Tuntikausiin, junan kiitäessä peninkulman toisensa perään eteenpäin, ei näkynyt ainoatakaan taloa, ei telttaa eikä intiaanien majaa. Tämän kauniin maan pituus ja laveus olivat hämmästyttävät. Ja Helen, joka rakasti liriseviä puroja ja virtaavia jokia, ei huomannut vettä ollenkaan.
Sitten kietoi pimeys tuon hitaasti ohitse kiitävän maiseman vaippaansa, kylmä yötuuli rupesi puhaltamaan ikkunoista ja valkoiset tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Sisarukset ristivät kätensä, painoivat päänsä yhteen ja rupesivat nukkumaan raskaan vaipan alla.
Varhain seuraavana aamuna, kun tytöt jälleen kaivoivat nähtävästi pohjattoman korinsa aarteita esille, pysähtyi juna Las Vegasissa.