"Milt, ehkä tiedämme millainen Beasley on paremmin kuin sinä", sanoi John vihdoin. "Hän köyhdytti isäni ja on pettänyt muitakin mormoneja. Olemme saaneet selville, että hän saa nuo lampaat, joita Ansonin miehet varastavat. Hän ajaa sitten laumat Phenixiin. Omaisemme eivät salli meidän syyttää Beasleytä ja senvuoksi olemme kärsineet vaiti ollen. Isäni on aina sanonut, että heti kun joku vain sanoo ensimmäisen sanan Beasleytä vastaan, yhdyt sinä meihin."
Roy Beeman laski kätensä Dalen olalle. Hän oli ehkä viisain veljeksistä ja sellainen, jota seikkailut ja vaarat enimmän miellyttivät. Hän oli seurustellut enimmän Dalen kanssa, kulkenut tämän kanssa monta pitkää taivalta, oli taitava ratsastaja ja väsymättömin vainuaja tässä erämaassa.
"Tulemme varmasti mukaasi", sanoi hän kovalla ja jyrisevällä äänellä.
He istuutuivat jälleen paikoilleen nuotion ääreen. John heitti siihen enemmän puita, ja rätisten ja säkenöiden leimahti tuli palamaan tuulen lietsoessa. Kun hämärä muuttui synkäksi yöksi, kiihtyi tuulen humina puissa kumeaksi kohinaksi. Erään arosusilauman katkonainen ulvonta alkoi värisyttää ilmaa.
Nuo viisi miestä keskustelivat kauan ja vakavasti tuumaillen, suunnitellen ja kumoten toistensa ehdotuksia. Dale ja Roy Beeman ehdottivat enimmän sellaista, jonka kaikki voivat hyväksyä. Heidän laisensa metsästäjät muistuttavat tutkijoita siinä, että he suunnitellessaan jotakin kiinnittävät niin paljon huomiota erikoiskohtiin. Tämä seikka, johon he nyt aikoivat sekaantua, muodosti tilanteen, jossa oli rajattomia mahdollisuuksia. Niistä oli etupäässä kiinnitettävä huomio hevosiin ja varustuksiin, pitkään kiertotiehen päästä Magdalenaan huomaamatta, tuon vieraan tytön pelastamiseen, joka epäilemättä halukkaasti halusi matkustaa postivaunuissa — ja nopeaan pelastamiseen, jos sellainen näyttäytyi tarpeelliseksi, taisteluun ja välttämättömään takaa-ajoon, pakenemiseen metsiin ja turvalliseen tytön luovuttamiseen Auchinclossille.
"Sitten, Milt, lähdemme kai ahdistamaan Beasleytä?" kysyi Roy Beeman merkitsevästi.
Dale vaikeni kumminkin ja näytti miettiväiseltä.
"Nyt tämä jo riittää tälle päivälle", sanoi John. "Ruvetkaamme nyt nukkumaan."
He levittivät tervavaatteensa. Dale heittäytyi Royn viereen ja kaikki vaipuivat pian uneen punaisten kekäleiden hitaasti tummetessa, tuulen kovan huminan vähitellen heikentyessä ja metsän muuttuessa hiljaiseksi.