"Kuulehan, Snake, ei siellä ollut mitään", sanoi Wilson hetken kuluttua.
"Mutta minäkin kuulin", kuiskasi Shady Jones.
"Tuulenpuuskahan tuo vain levitteli savua nuotiosta", sanoi Moze.
"Panen vaikka sieluni pantiksi, että takanani oli jotakin", selitti
Anson tuijottaen pimeään.
"Kuunnelkaamme, päästäksemme asiasta varmuuteen", ehdotti Wilson.
Miesten rikollisista ja levottomista kasvoista voi lepattavan nuotion valossa selvästi nähdä, miten jokainen heistä pelkäsi suunnattomasti. He seisoivat kuin kuvapatsaat katsellen ja kuunnellen.
Muutamat äänet rikkoivat vain tuon omituisen hiljaisuuden. Hevoset huokaisivat silloin tällöin raskaasti, mutta eivät liikahtaneetkaan paikoiltaan, ja mäntyjen oksia heiluttelevan tuulen synkkä ja surullinen humina sekoittui puron kumeaan kohinaan. Ja ainoastaan nämä tavalliset äänet kiinnittivät huomion hiljaisuuden laatuun. Autiuden hengittävä ja yksinäinen tuntu vallitsi tuossa pimeässä notkossa ja synkkä yö tuntui kätkevän helmaansa tuntemattomia salaisuuksia. Ainoastaan kuuntelevasta pahasta omastatunnosta voivat nuo luonnon mitä rauhallisimmat, kauneimmat ja surullisimmat äänet tuntua kutsuvan helvetin säveliltä.
Äkkiä muudan lyhyt ja kimeä kiljunta rikkoi tuon painostavan ja ladatun hiljaisuuden.
Ansonin suuri hevonen nousi pystyyn pieksäen ilmaa etujaloillaan ja tuli sitten taasen jymähtäen maahan. Toiset hevoset vapisivat pelosta.
"Eikö tuo ollut puumin ääni?" kysyi Anson käheästi.