"Kas niin!" huudahti Helen katuvaisesti puoleksi suruissaan, puoleksi iloissaan. "Millainen nopeasti toimiva nuorimies hän olikaan."
Bo oli punastunut kauniisti.
"Nell, eikö hän ollutkin suurenmoinen?" huudahti hän loistavin silmin.
"En voi juuri sanoa häntä sellaiseksikaan, mutta miellyttävä hän kumminkin oli", vastasi Helen hyvillään, ettei Bo ollutkaan suuttunut häneen.
Oli aivan selvää, että Bo tukahdutti hillittömän halunsa nojautua ulos ikkunasta ja heiluttaa kättään. Hän tirkisti kumminkin ulos suureksi pettymyksekseen.
"Luuletko hänen saapuvan eno Alin luo?" kysyi Bo.
"Tyttöseni, hän laski vain leikkiä."
"Nell, lyön vaikka vetoa, että hän saapuu! Ah, miten ihanaa siitä tuleekaan. Alan pitää noista paimenista. He eivät ole ollenkaan tuon Harve Riggsin näköisiä, joka ahdisti sinua niin."
Helen huokaisi muistaessaan tuon vastenmielisen kosijansa ja senkinvuoksi, että Bon tulevaisuus vaikutti jo salaperäisesti lapseen. Helenin oli oltava samalla kertaa tuon tarkkaavaisen ja oikullisen tytön sekä äiti että suojelija.
Kerran kiinnitti junailija tyttöjen huomion muutamaan viheriään ja jyrkkään kalliohuippuun. Mies sanoi sitä Nälänhuipuksi ja kertoi heille, että intiaanit olivat kerran maailmassa pakottaneet espanjalaisia peräytymään sinne ja näännyttäneet heidät sitten nälkään. Bo kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja katseli sen jälkeen seutua tarkemmin kuin milloinkaan ennen kysyen aina jotakin ohitsekulkevalta junailijalta. Meksikolaisten tiilirakennukset huvittivat häntä ja kun juna saapui intiaanein alueelle, jossa kylät olivat lähellä rataa ja jossa kirkasvärisiin pukuihin pukeutuneet intiaanit ratsastelivat villeillä hevosillaan, oli hän aivan riemuissaan.