"Mutta nuo intiaanithan ovat rauhallisia!" huudahti hän kerran pahoittelevasti.
"Olkaamme kiitollisia siitä Jumalalle, tyttöseni. Haluaisitko nähdä vihamielisiä intiaaneja?" kysyi Helen.
"Haluaisin varmasti", kuului suora vastaus.
"Olen hyvin pahoillani, etten sittenkin jättänyt sinua äidin luo."
"Nell, älä ollenkaan uskottelekaan minulle sellaista."
He saapuivat Albuquerqueiin puolenpäivän tienoissa, ja tämä merkityksellinen asema, jossa heidän oli vaihdettava junaa, oli ollut matkan ensimmäinen pelätty paikka. Ja se näyttikin todella suurenmoiselta liikekeskukselta, täynnä kun se oli lörpötteleviä meksikolaisia, maleksivia, punakasvoisia, hurjannäköisiä paimenia ja makailevia intiaaneja. Tuossa sekamelskassa olisi Helenin ollut melkein mahdoton säilyttää tyyneytensä, koska hänen oli pidettävä huolta Bosta, kannettava kaikki matkatarpeet ja etsittävä tuo toinen juna, ellei tuo ystävällinen jarrumies, joka oli auttanut heitä ennenkin, olisi auttanut heitä pääsemään entisestä junasta toiseen — palvelus josta Helen oli hänelle hyvin kiitollinen.
"Albuquerque on huono paikka", sanoi jarrumies. "Teidän on parasta pysyä vaunussanne ja pidättäytyä katselemasta ikkunoista. Onnea vain matkallenne!"
Vaunussa oli vain muutamia muita matkustajia, meksikolaisia, jotka olivat sijoittuneet sen toiseen päähän. Tässä sivuradan junassa oli vain yksi matkustaja- ja yksi matkatavaravaunu, jotka oli kiinnitetty tavaravaunujen perään. Helen sanoi itselleen jotenkin julmasti, että hän pian on saapa selville, ovatko hänen Harve Riggsiin kohdistamansa epäluulot oikeutettuja. Jos tämä aikoi matkustaa Magdalenaan tänään, oli hänen matkustettava tässä junassa. Pian Bo, joka ei välittänyt kiellosta, pisti päänsä ikkunasta. Hänen silmänsä aukenivat suuriksi hämmästyksestä samoin kuin suukin.
"Nell, tuolla on Riggs!" hän kuiskasi. "Hän on tulossa tähän junaan."
"Bo, näin hänet jo eilen", vastasi Helen vakavasti