"Hän siis seuraa sinua, tuo — tuo —"
"Bo, älä kiihdytä mieltäsi. Emme ole nyt kotona, ja senvuoksi on meidän suhtauduttava asioihin levollisesti. Viis siitä, vaikka Riggs onkin seurannut minua. Pidän; hänet kyllä aisoissa."
"Ah! Etkö aio siis puhutella häntä etkä olla missään tekemisissä hänen kanssaan?"
"En, ellei minun ole pakko."
Vaunuun tuli nyt enemmän matkustajia, tomuisia, omituisia ja rääsyisiä miehiä, ja muutamia kovakasvoisia, köyhästi pukeutuneita, työn uuvuttamia vaimoja ja muutamia muita meksikolaisia. Hätiköiden ja puhuen äänekkäästi istuutuivat he paikoilleen.
Sitten näki Helen Harve Riggsin tulevan vaunuun suuri kantamus mukanaan. Hän oli keskikokoinen, tumma ja silmiinpistävä mies, jolla oli pitkät viikset ja hiukset. Hänen pukunsa oli vaikuttava, hänellä kun oli yllään musta pitkätakki, mustat housut, joiden lahkeiden suut oli pistetty pitkävartisiin teräväkärkisiin kenkiin, kirjailtu liivi, liehuva kaulahuivi ja musta hattu. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat silmiinpistävät. Oli kuvaavaa, että muut matkustajat nähtyään hänet tekivät huomautuksiaan.
Kun hän oli asettanut matkatavaransa hyllyille, näytti hän suoristautuvan, ja kääntyen nopeasti lähestyi hän tyttöjen valtaamaa penkkiä. Saavuttuaan sen luo istuutui hän vastakkaisen penkin käsipuulle ja katsoi harkitusti Heleniin. Hänellä oli vaaleat tirkistelevät silmät, joiden ilme oli kova ja rauhaton. Suu oli raaka ja julkea. Helen ei ollut milloinkaan tavannut häntä muualla kuin kotonaan ja senvuoksi jäykistyttikin tämä eroavaisuus hänen sydäntään.
"Halloo, Nell!" hän sanoi. "Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne minut?"
"En ollenkaan", vastasi Helen kylmästi.
"Lyön vaikka vetoa, että olette."